Talonpoikaismarssi

Maalaisliiton johto ei suhtautunut suopeasti Lapuan liikkeen radikaalien suunnitelmaan järjestää talonpoikaismarssi Helsinkiin kesällä 1930. Tilanne maassa oli jo ennestään jännittynyt. Lapuan liikkeen terrorikampanja riehui eri puolilla Suomea, ja poliittinen ilmapiiri oli äärimmäisen kireä. Julkisuudessa liikkui jatkuvasti huhuja vallankaappauksesta, ja oikeistoradikaalien mahtipontiset puheet lisäsivät epävarmuutta. Monien mielessä kummitteli pelko siitä, että tilanne voisi ajautua hallitsemattomaan kriisiin.

Kesäkuun 19. päivänä kokoontunut Maalaisliiton lisätty keskushallitus käsitteli tilannetta perusteellisesti. Talonpoikaismarssin luonteesta vallitsi epävarmuus: kukaan ei voinut varmasti tietää, pysyisikö marssi rauhallisena vai pyrkisivätkö oikeistoradikaalit käyttämään sitä hyväkseen vallankaappauksen toteuttamiseksi. Puolueessa oli sekä marssin kannattajia että sen vastustajia, mikä teki yhteisen linjan löytämisestä vaikeaa. Ennen kokousta Artturi Leinonen oli saanut Kyösti Kalliolta tehtäväkseen laatia luonnoksen julkilausumaksi. Hän onnistui muotoilemaan tekstin, joka sovitti yhteen puolueen sisällä vallinneet erilaiset näkemykset.

Päätöslauselmassa todettiin, että kommunisminvastaisen kansanliikkeen liepeille oli pesiytynyt voimia, joiden ilmeisenä tarkoituksena oli käyttää liikettä hyväkseen talonpoikaisväestön poliittisten oikeuksien kaventamiseen ja kansanvaltaisen valtiojärjestyksen vahingoittamiseen. Samalla muistutettiin, että hallitus oli kutsunut eduskunnan koolle säätämään lakeja, joiden avulla kommunistien toiminta voitaisiin estää päättäväisesti mutta laillisin keinoin. Tässä tilanteessa keskushallitus varoitti toimista, jotka saattaisivat vaarantaa lainsäädäntötyön ja samalla koko kommunisminvastaisen liikkeen tulevaisuuden.

Julkilausumassa kehotettiin talonpoikia odottamaan rauhallisesti hallituksen ja eduskunnan toimien tuloksia. Lisäksi korostettiin jokaisen isänmaallisen kansalaisen velvollisuutta puolustaa kansanvaltaista valtio- ja yhteiskuntajärjestystä kaikkia ulkoparlamentaarisia pyrkimyksiä vastaan. Tekstissä varoitettiin myös vakavista seurauksista, joita harkitsemattomat toimet voisivat aiheuttaa. Niiden todettiin voivan johtaa sekasortoon, josta pahimmillaan seuraisi kansalaissota ja koko kansakuntaa koskeva onnettomuus.

Julkilausuman loppuosa oli aikakaudelle tyypillisen mahtipontinen. Siinä vedottiin kansalaisiin rauhallisuuden ja harkinnan säilyttämiseksi sekä kehotettiin kaikkia seisomaan yksimielisesti kansanvallan, lakipohjaisen yhteiskuntajärjestyksen ja laillisen hallitusvallan tukena. Samalla korostettiin, että voimakkaaksi paisunut kommunisminvastainen kansanliike oli johdettava sellaisiin uomiin, että siitä muodostuisi valtakuntaa rakentava eikä hajottava voima.

Kyse ei ollut suoranaisesta marssikiellosta, mutta julkilausumasta oli helppo päätellä puoluejohdon toivovan talonpoikien pysyvän kotona. Pian kokouksen jälkeen eri puolilla maata järjestetyt maalaisliittolaisten neuvottelut asettuivatkin yleensä samalle kannalle. Kun marssin rauhanomaisuus alkoi kuitenkin viime vaiheessa näyttää todennäköisemmältä, vastustus vähitellen heikkeni. Lapuan liikkeen pohjalaiset johtajat vakuuttivat kunniasanallaan, että marssi sujuisi rauhallisesti, ja armeijan upseerit osallistuivat järjestelyjen valvontaan. Näiden varotoimien vaikutuksesta monilla paikkakunnilla marssi alkoi saada jopa juhlatapahtuman ja pääkaupunkimatkan sävyjä.

Osallistuminen vaihteli kuitenkin suuresti eri puolilla maata. Etelä-Pohjanmaalta marssille lähti runsaasti väkeä, samoin Keski-Suomesta, Satakunnasta ja Oulun piiristä, joka toisin kuin monet muut pohjoiset piirit päättivät nimenomaan osallistua. Oulun Liitto-lehden hallintoneuvostossa vallitsi niin voimakas lapualaismielisyys, että lehden pitkäaikainen päätoimittaja Kustaa Hautamäki erotettiin liian varovaisena pidetyn linjansa vuoksi, vaikka hän ei edes vastustanut marssia. Sen sijaan Uuno Hannulan johtama Peräpohjolan piiri sekä Kainuun piiri päättivät jättäytyä pois. Myös Viipurin läänin maalaisliittolaisten suhtautuminen oli varsin penseä, ja Varsinais-Suomen piirissä hanketta pidettiin epäilyttävänä, vaikkei osallistumista suoranaisesti kielletty.

Samaan aikaan Lapuan liikkeen vastaiset voimat ryhtyivät kokoamaan yhteisrintamaa. Demokraattiset puolueet alkoivat pohtia strategiaa mahdollisen diktatuurikehityksen torjumiseksi. Maalaisliittoa näissä keskusteluissa edustivat J. E. Sunila sekä Kyösti Kallion luottomiehet, puoluesihteeri Toivo Helonjärvi ja Suomenmaan päätoimittaja Lassi Hiekkala. Huolta herätti erityisesti mahdollisuus, että talonpoikaismarssi johtaisi epäparlamentaarisen, lapualaismielisen hallituksen muodostamiseen. Erityisenä pelkona oli, että presidentti Lauri Kristian Relander voisi hyväksyä tällaisen ratkaisun.

Talonpoikaismarssi järjestettiin lopulta 7. heinäkuuta 1930, ja synkistä ennakkoaavistuksista huolimatta yli 12 000 hengen tapahtuma sujui rauhallisesti. Maalaisliittolaiset eivät laajassa mitassa osallistuneet talonpoikaismarssin järjestelyihin. Maalaisliiton lehdet suhtautuivat tapahtumaan selvästi helpottuneina ja kommentoivat sitä jopa innostuneeseen sävyyn, myös sellaiset lehdet, jotka olivat aiemmin suhtautuneet hankkeeseen varauksellisesti. Koska puolueen kannattajia oli marssijoukoissa runsaasti, vaikutti tämä luonnollisesti lehdistön asenteisiin. Esimerkiksi Suomenmaa kuvasi marssia lopulta “isänmaalliseksi voimannäytteeksi”.

Kaikki maalaisliiton lehdet eivät kuitenkaan innostuneet tapahtumasta. Osa sivuutti sen melko vähäisellä huomiolla, ja esimerkiksi Pohjolan Sanomat suhtautui marssiin edelleen kriittisesti. Näin talonpoikaismarssi paljasti jälleen kerran, kuinka jakautunut suhtautuminen Lapuan liikkeeseen oli myös Maalaisliiton omissa riveissä.