Suomenmaan katastrofi – epäonnistuminen lehtimarkkinoilla

Järjestötalouden huolet syvenivät entisestään, kun pää-äänenkannattaja Suomenmaa alkoi vajota yhä syvemmälle ahdinkoon. Lehden tukeminen muuttui vähitellen toivottomaksi yritykseksi. Yhä epätoivoisemmaksi käyvä pönkittäminen imi itseensä kaiken, mitä puolueella oli: vanhat, vaivalla kootut säästöt hupenivat, uudet varat katosivat sitä mukaa kun niitä saatiin kasaan, ja lopulta turvauduttiin lainarahaan ikään kuin viimeiseen oljenkorteen. Ajatus miljoonasäätiöstä, vakaasta taloudellisesta perustasta, haihtui ja tilalle jäi tyhjiö, huoli, velka ja kasvava epävarmuus.

Oy Suomenmaa oli perustettu jo toukokuussa 1928, mutta synty ei tapahtunut nousukauden suojassa, vaan sen alku viivästyi juuri niihin vuosiin, jolloin talouden suunta kääntyi jyrkästi alaspäin. Oman painotalon hankkiminen Helsingistä osoittautui työläämmäksi kuin oli arvioitu, ja osakepääoma karttui vastahakoisen verkkaisesti. Niinpä lähtölaukaus siirtyi yhä kauemmas. Kun lehti lopulta alkoi ilmestyä säännöllisesti vuoden 1930 alussa, oli maailma sen ympärillä jo muuttunut. Lamakausi oli iskenyt täydellä voimallaan. Erityisesti Helsingissä sekä Etelä-Suomessa kilpailu oli ankaraa ja armotonta. Tilaa ei ollut eikä se saanut mahdollisuutta kasvaa rauhassa, vaan joutui alusta alkaen taistelemaan asemastaan kuluttavissa olosuhteissa.

Maalaisliitolle Suomenmaa ei ollut pelkkä lehti, vaan koko liikkeen yhteinen hanke. Tämä vaati panosta kaikilta puolueen keskushallituksesta eduskuntaryhmään, piirijärjestöistä paikallisosastoihin ja aina yksittäisiin kannattajiin asti. Vastuu jakautui laajasti, kuten myös omistus ja riski. Osakkeet eivät käyneet kaupaksi toivotulla tavalla, vaan tilanteen vakauttamiseksi puoluejohdon oli paikattava vajetta. Tarkoituksena oli silti, että nämä osuudet siirtyisivät myöhemmin takaisin kenttäväen haltuun, jolloin omistus vastaisi paremmin alkuperäistä ideaa laajasta osallistumisesta. Kuriositeettina mainittakoon, että tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander omisti poikkeuksellisen suuren määrän osakkeita, mikä korosti paitsi hänen henkilökohtaista sidettään hankkeeseen myös sitä, kuinka merkittävänä Suomenmaa nähtiin koko poliittisessa kentässä.

Puolueen lehti syntyi aatteesta, mutta alkoi elää velasta. Sen omistuspohja oli tuttu ja turvallinen maalaisliittolaisen mallin mukainen, mutta samat tutut kaavat toistuivat myös varjoisammalla puolella: velkaa otettiin, velkoja taattiin, ja vastuu kasaantui niille, jotka jo ennestään kantoivat liikaa. Suomenmaassa taakka kohosi korkeammalle – keskushallituksen ja eduskuntaryhmän johtoon, ennen kaikkea yhdelle miehelle, Kyösti Kalliolle, joka oli puolueen päälehden varsinainen isäntä.

Kallio toimi koko lehden elinajan sen johtokunnan puheenjohtajana, samoin kuin K. J. Ellilä varapuheenjohtajana. Hallintoneuvostoa puolestaan johti P.V. Heikkinen. Sunila oli vuoden 1930 lopulle saakka hallintoneuvoston varapuheenjohtaja, mutta erosi tyytymättömänä. Tilalle tuli E. M. Tarkkanen. Johtopaikat olivat siis tukevasti kalliolaisten käsissä. Tämä ilmeisesti vaikutti Sunilan haluttomuuteen tukea lehteä. Levikki jäi jo alkuvuonna 14 000–15 000 kappaleeseen ja laski siitä myöhemmin kaiken aikaa. Viimeisenä ilmestymisvuonna 1933 se oli enää noin 6 000. Paljon oli laskettu Uudenmaan ja Hämeen varaan, mutta levikki ei ollut etelässä eikä juuri muuallakaan odotetunlainen.

Tilannetta pahensi Suomenmaan kutistuminen ja toimituksellinen heikentyminen rahavaikeuksien paineissa. Lehti aloitti komeasti 6 kertaa viikossa ilmestyvänä aamulehtenä ja 7-palstaisenaja 6–8-sivuisena, kerran viikossa jopa 12-sivuisena. Kuitenkin jo vuoden 1930 lopulla oli ryhdyttävä säästötoimiin. Henkilökuntaa oli pakko vähentää ja monien jäljelle jäävienkin palkkoja lohkaistava, tässä joukossa mm. sivutoiminen toinen päätoimittaja K. T. Jutila. Toimittaja Urho Kittilä joutui siirtymään Turunmaahan. Säästöä kertyi, mutta ei riittävästi.

Vaikeudet eivät hellittäneet, kun kirjapainosta oli vuoden 1931 alussa vielä kolmasosa maksamatta. Kallio ajoi johtoelimissä läpi ajatuksensa irtaimistokiinnityksen hankkimisesta, ja kansanedustajilta sekä muilta puolueen jäseniltä päätettiin samalla pyytää riskitakaussitoumuksia. Samalla kuitenkin lehden kokoa oli supistettava. Lehden johtoelinten oli turvauduttava vanhaan keinoon: väkeä pois, palkkoja alas. Takausten lisääntyminen ja lehden vaikeuksien jatkuminen alkoivat kuitenkin yhä enemmän hirvittää johtajistoa. Vaatimukset uusista takauksista alkoivat tässä tilanteessa herättää vuonna 1931 vastustusta eduskuntaryhmässä. Vielä syyskuussa se kuitenkin myöntyi uusiin takuujärjestelyihin, mutta tukihenki alkoi olla penseänpuoleista. Vuodenvaihteen 1931–32 lähestyessä Suomenmaa alkoi olla selvitystilassa. Pelastukseksi Kallio esitti kirjapainon erottamista omaksi yhtiökseen. Tällöin oli mahdollista hankkia sen osakkeiden myynnillä uutta pääomaa myös lehden tukemiseen. Näin syntyi Kirjapaino Oy Maa.

Erimielisyydet lehden linjasta vaikeuttivat järjestelyjen onnistumista, mutta toisaalta kypsyttivät päätoimittajan vaihdokseen. Näin Lassi Hiekkalan kiviseksi muodostunut työsarka Suomenmaan päätoimittajana päättyi ja hän siirtyi Helsingin Sanomiin. Samalla Suomenmaa menetti myös pakinoitsija Eeron ja taitavan pilapiirrosten tekijän Oki Räisäsen. Kun kaksikon yhteistyön tulokset olivat ehdottomasti lehden suosituinta antia, pakinoiden ja pilapiirrosten poistuminen latisti lehden. Lehden toimituksellinen alamäki lisäsi taloudellisia ongelmia. Kun lainoitus loppui, joulukuussa 1932 Suomenmaan johtokunnan puheenjohtajan oli myönnettävä omalle hallintoneuvostolleen, että yhtiö oli suoritustilassa ja koko osakepääoma menetetty. Vuoden 1933 vaalien takia lehden toimintaa päätettiin kuitenkin vielä jatkaa kesään saakka ja tätä varten osakepääomaa korotettiin. Korotus meni velkojen hoitoon. Palkoista oli nipistettävä jälleen kerran. Kysymys oli enää lehden lopettamisesta. Talousasiantuntijan selvitys päätyi kesällä 1933 sekä vararikon että akordin hylkäämiseen. Edellinen oli sen mukaan mahdoton siksi, että puoluekokouspäätöksellä perustettu lehti kuului moraalisesti puolueen eikä lainoja taanneiden yksityisten vastuulle. Akordin taas esti selvityksen mukaan velkojen suuruus (5,5 miljoonaa markkaa), josta vain pieni osa olisi pyyhittävissä pois. Johtoelimet yhtyivät asian­ tuntijan neuvoon ja ryhtyivät purkamaan yhtiötä ilman konkurssia. Yhtiön veloista jäi lopulta vastuuseen puolue, jota yhtiön henkilötakaajat siirtyvät takaamaan. Parin miljoonan lainakevennyksen yhtiö sai luovuttamalla talonsa osakkeet velkojapankki KOP:lle. Menettely ei kuitenkaan paljon taakkaa huojentanut. Syyskuun ylimääräinen yhtiökokous sai nieltäväkseen tylyn taseen: yhtiön varat olivat alle miljoonan, mutta velkoja oli yli 11 miljoonaa markkaa, josta osakepääomaa vajaa 6 miljoonaa. Huonosti alkanut pääkaupunkilehti päättyi siis vielä huonommin. Puolue sai maksaa Suomenmaan velkoja vuoteen 1937 saakka, jolloin puristus heltisi. Päälehden taloudellinen katastrofi merkitsi sitä, että pula oli siirtynyt myös puoluejärjestön sisälle.