Punamultahallitus syntyy

Hallitusneuvottelut saivat presidentinvaalista perussuuntansa. SDP:n valitsijamiesten ratkaiseva asettuminen Kallion taakse vahvisti syksyn yhteistyöneuvotteluissa saavutettua pohjaa. Tämä näkyi myös maalaisliiton lehdistön arvioissa, jotka olivat sosialidemokraatteja kohtaan myönteisiä. Päällimmäisenä oli kuitenkin tyytyväisyys oman miehen, ”suuren suomalaisen talonpojan”, nousemisesta tasavallan presidentiksi. Samalla puolueen äänenkannattajat pyrkivät kumoamaan oikeiston väitteet siitä, että vaali olisi ollut loukkaus P.E. Svinhufvudia kohtaan tai että maalaisliitto ja SDP olisivat etukäteen sopineet hallitusyhteistyöstä Kallion valinnan varalta.

Samaa vakuutti eduskuntaryhmälle (4.3.) ja lisätylle keskushallitukselle (10.3.) ryhmän uusi puheenjohtaja Uuno Hannula. Hän oli keskeinen neuvottelija sosialidemokraattien kanssa vuoden 1937 alkukuukausina. Presidentinvaali ei hänen mukaansa sitonut maalaisliiton käsiä hallituksen muodostamisessa, eikä SDP ollut esittänyt mitään vaatimuksia palkkioksi Kallion tukemisesta.

Tältä pohjalta hallituskysymys eteni sekä maalaisliiton että SDP:n päättävissä elimissä. Hallitusneuvottelujen perustana eivät olleet etukäteissitoumukset, vaan eduskunnan voimasuhteet ja edellissyksystä jatkunut lähentyminen, jota presidentinvaali viime vaiheessa vauhditti.

Maalaisliitossa yhteyksiä sosialidemokraatteihin pitivät yllä erityisesti Juho Niukkanen, Hannula ja puolueen vasemmistosiipi. He pelkäsivät, että syksyllä lupaavasti alkanut yhteistyö tyrehtyisi. Niinpä Niukkanen kävi jo presidentinvaalikamppailun aikana epävirallisia neuvotteluja SDP:n puoluesihteerin Aleksi Aaltosen kanssa mahdollisesta hallitusohjelmasta. Tanner oli tietoinen näistä keskusteluista ja osallistui niihin loppuvaiheessa.

Hallituskysymys nousi esiin heti presidentinvaalin ratkettua. Aluksi maalaisliitossa ajateltiin, että istuva hallitus voisi jatkaa pääministerivaihdoksen ja vähäisten muutosten jälkeen. Tämä olisi pitänyt puolueen vallankahvassa ja säästänyt sisäisiltä ristiriidoilta. Uuno Hannula esitti 2.3.1937 presidentti Kalliolle, että muodostettaisiin maalaisliittolainen enemmistöhallitus, johon myös sosialidemokraatit voisivat osallistua. Ajatus sai kannatusta myös puolueen lehdistössä, vaikka osa lehdistä kannatti laajempaa hallitusremonttia eli punamultaratkaisua.

Presidentti Kyösti Kallio asettui eduskuntaryhmiä kuultuaan täydellisen hallituksen vaihdoksen kannalle. Hän suosi laajaa parlamentaarista enemmistöhallitusta, jonka rungon muodostaisivat laillisuusrintaman puolueet. Lisäksi hän toivoi mukaan kokoomuslaista edustusta, mikä ei kuitenkaan sopinut sosialidemokraateille. SDP tavoitteli mahdollisimman laajaa kansanvaltaisten puolueiden hallituspohjaa ilman kokoomusta ja IKL:ää. Oikeiston keskeiseksi tavoitteeksi muodostui SDP:n hallitukseen pääsyn estäminen.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä käsitteli hallituskysymystä perusteellisesti 4.3.1937. Hannula suhtautui yhteistyöhön sosialidemokraattien kanssa myönteisesti ja katsoi, että nämä tulisi ottaa mukaan hallitukseen, vaikkakaan ei pääministeriksi. Keskusteluissa nousivat esiin myös Edistyspuolueen mahdolliset pääministeriehdokkaat, kuten Risto Ryti ja A.K. Cajander.

Ryhmä päätyi yksimielisesti torjumaan sosialidemokraattisen pääministerin sekä RKP:n osallistumisen. Sen sijaan pääministerikysymys jakoi mielipiteitä: osa kannatti omaa ehdokasta, osa Edistyspuoluetta. Oikeistosiipeä edustanut Tarkkanen vastusti yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa ja kannatti porvarihallitusta.

Käytännön realiteetit kuitenkin rajoittivat vaihtoehtoja. Porvarillinen yhteishallitus ei näyttänyt toteuttamiskelpoiselta ilman oikeistoa, eikä oikeistoa haluttu mukaan. Näin punamultavaihtoehto vahvistui.

Maalaisliiton ja SDP:n neuvottelijat pääsivät 5.3. yhteisymmärrykseen hallitusohjelmasta. Pohjana oli syksyn 1936 luonnos, johon lisättiin verouudistus ja yliopistokysymys. SDP hyväksyi sopimuksen nopeasti, ja myös Cajanderin pääministeriys sai kannatusta.

Lisätty keskushallitus käsitteli asiaa 10.3. Kokouksessa vallitsi jo yksimielisyys SDP:n mukaantulosta, mutta erimielisyyksiä oli ministeripaikkojen jaosta ja hallituksen kokoonpanosta. Oikeisto halusi rajoittaa sosialidemokraattien osuutta ja laajentaa pohjaa oikealle, kun taas vasemmisto suhtautui yhteistyöhön avoimemmin.

Keskustelun päätteeksi hyväksyttiin yleisluontoinen päätöslauselma, jossa korostettiin enemmistöhallituksen muodostamista ja maalaisliiton riittävää edustusta. Lopullinen ratkaisu jäi avoimeksi, mutta suunta oli selvä.

Kun maalaisliiton kanta oli selvinnyt, hallituksen muodostaminen eteni nopeasti. Presidentti Kallio antoi Cajanderille tehtäväksi muodostaa hallitus. Hallituksen kokoonpanoksi sovittiin kompromissi: 5 maalaisliittolaista, 5 sosialidemokraattia, 2 edistyspuoluelaista ja 1 ammattiministeri.

SDP hyväksyi ratkaisun hieman varauksellisesti, mutta ohjelmamyönnytysten vuoksi. Maalaisliitossa sen sijaan oltiin pääosin tyytyväisiä. Uuteen hallitukseen nousivat mm. Niukkanen, Urho Kekkonen ja Hannula.

Lehdistön vastaanotto oli kaksijakoinen. Osa lehdistä suhtautui hallitukseen myönteisesti ja piti merkittävänä sosialidemokraattien mukaantuloa hallitukseen. Toiset taas suhtautuivat epäilevästi ja pitivät punamultaa riskialttiina kokeiluna.

Toisen puolen maalaisliitosta kannattaessa ja toisen epäillessä Cajanderin hallitus oli joka tapauksessa saatettu matkaan. Epäluuloja oli paljon voitettavana, ja haaste oli suuri. Parlamentaarinen perusta oli kuitenkin vahva: hallituksella oli eduskunnassa yli kahden kolmasosan enemmistö, mikä teki siitä vahvemman kuin yksikään edeltäjänsä itsenäisessä Suomessa.

Ajankohtainen haaste kohdistui menneisyyteen ja ensimmäisen tasavallan perintöön. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna punamultahallituksen synty merkitsi kuitenkin suurta sisäpoliittista käännettä. Se viittasi tulevaan, toisen tasavallan poliittiseen kulttuuriin ja hallituskäytäntöön. Murroksena se oli sekä loppu että alku.