Vahdinvaihto Alkiosta ja Kallioon

Santeri Alkion jäähyväiset eduskunnalle kesäkuussa 1922 merkitsivät maalaisliiton eduskuntaryhmälle yhden aikakauden loppua ja toisen alkua. Kyösti Kallio oli edellisvuosina noussut Alkio rinnalle ja hallitusmiehenä ohikin. Alkiolle jäi puolueen päälehti Ilkka, paikka keskushallituksessa kuolemaansa saakka sekä suuri arvovaltansa.

Alkion käynnit keskushallituksen kokouksissa harvenivat ja puoluekokouksiakin alkoi jäädä väliin. Julkiset esiintymiset vähenivät. Yhteydet säilyivät kiinteinä Kallioon, joka arvosti vanhan johtajan neuvoja, vaikkei niitä aina noudattanutkaan.

Eduskuntaryhmän puheenjohtajaa valittaessa Kallio sai tuekseen ylivoimaisen enemmistön. Ryhmän eheyttä ja sovinnollisuutta korostava Kallio tähtäsi kuitenkin korkeammalle – eduskunnan puhemieheksi, johon ryhmä yksimielisesti hänet asetti ehdolle huolimatta siitä, että kielitaidon puutteen epäiltiin haittaavan aikomuksia. Ryhmä oli luottavainen, että suomalaisen talonpojan täytyi kelvata Suomen eduskunnan puhemieheksi, vaikka hän ei osaisikaan kunnolla ruotsia.

Kallion asema puolueen puheenjohtajana syksyllä 1922 oli vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Hän ei kuitenkaan ollut kiinnostunut eduskuntaryhmän johtamisesta tai tuntenut kutsumusta jäädä vaalimaan ryhmän yhteishenkeä sekä ohjaamaan sitä aatteen tiellä. Vaikka Kalliolla oli vahva arvovalta, hän ei koskaan saanut edustajatovereihinsa samanveroista johtajanotetta kuin Alkio voimansa vuosina.

Kallio oli maltillisempi, konsensuspoliitikon piirteitä omaava, perusteellisemmin asioita harkitseva ja käytännöllisemmin suuntautunut, korkealle arvostettu, mutta häneltä puuttui kansanliikkeen johtajan ominaisuuksia, vanhan johtajan auktoriteetti ja Alkion visiot, joita puoluetoverit jäivät kaipaamaan.

Kun puolueen keskeisimmät vaikuttajat alkoivat viihtyä hallituksissa, jäi eduskuntaryhmä ajoittain varjoon. Tämä herätti ministerinsalkkuja vaille jääneissä parlamentaarikoissa tyytymättömyyttä. Vastustajista mainittakoon Antti Juutilainen, Eero Hahl ja Albin Manner. Kallion suhde vuonna 1922 eduskuntaan tulleeseen J.E. Sunilaan säilyi viileän siedettävänä. Kalliolla oli nuoruuden opintieltä omat kompleksinsa, jotka vaivasivat menestyneen Sunilan seurassa, joka ei peitellyt tiedollista ylemmyyttään maatalousalalla eikä eriäviä faktoja pursuavia käsityksiään. Kun Sunila alkoi saada mielipiteilleen tukea ryhmässä, hän alkoi nousta uhkaksi Kallion johtajuudelle. Jännitteet kasvoivat ja erimielisyydet lisääntyivät.

Ilmiriidaksi puolueen sisäisen oikeiston ja vasemmiston jännitteet eivät kuitenkaan kärjistyneet. Juho Niukkanen vasemmistosiiven vahvana miehenä oli pragmaatikko, sillä hän laskeskeli mieluummin etuja ja haittoja sekä tähysi ministeripaikkoja kuin kinasi ihan vain periaatteessa säilyttäen asemansa puolueen voimahahmona.

Maalaisliiton historiassa Kallion hallituksen muodostaminen oli merkkitapaus. Pääministerinä oli nyt ensimmäisen kerran maalaisliittolainen, ja koko hallituksella oli vahva maalaisliittolainen leima. Ministerit olivat puolueen eturivistä, mutta varsinaisen rakettimaisen nousun politiikan parrasvaloihin teki toiseksi maatalousministeriksi noussut J.E. Sunila, joka jakoi ministeriön Juho Niukkasen kanssa. Sunila oli jo eduskuntaan tullessaan maan tunnetuimpia maatalousasiantuntijoita. Hänen virkamieskarriäärinsä huippuhetkiä oli valinta maataloushallituksen ylijohtajan virkaan vuonna 1923. Tämä ilmensi osaltaan maalaisliiton kärkipoliitikkojen ”laadullista” kasvua. Vaikka Kallio suhtautui myönteisesti ”tietomiesten” rekrytointiin, puolueen johtajisto pysyi kuitenkin pääformultaan talonpoikaisena.