Lapuan liike ja Suomen Lukko

Maalaisliittolaiset suhtautuivat Lapuan liikkeeseen sen alkuvaiheessa varsin yhtenäisesti ja monin paikoin myös ymmärtäväisesti. Syksyllä 1929 liike herätti monissa myötämielisyyttä, sillä sen keskeinen sanoma – talonpoikainen kansannousu yhdistettynä jyrkkään kommunisminvastaisuuteen – puhutteli maaseudun väestöä ja monia maalaisliittolaisia poliitikkoja. Eduskunnassa ärtymystä lisäsivät kommunistien toistuvasti tekemät välikysymykset, joita pidettiin tarkoitushakuisina. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja K. A. Lohi suhtautui Lapuanliikkeen esiintymisiin varovaisen myötäilevästi ja arvosteli samalla kommunistien toimintaa. Hän kuitenkin muistutti, että talonpojan velvollisuus on aina seisoa kansanvallan muurilla ja puolustaa suomalaista demokratiaa.

Lapuan suurkokous 1. joulukuuta 1929 vetosi valtiovaltaan kommunismin tukahduttamiseksi. Päätöslauselma sisälsi kuitenkin myös peitellyn uhkauksen, mikä herätti huolta liikkeen suunnasta. Kokouksen puheenjohtajana toiminut Ilkan uusi päätoimittaja Artturi Leinonen joutui puuttumaan kokouksen kulkuun, kun paikalla alkoi esiintyä yllytystä väkivaltaan ja jopa hallitusmuodon vastaiseen toimintaan.

Hyvää tahtoa löytyi silti sekä hallitukselta että maalaisliiton eduskuntaryhmältä. K. A. Lohi ilmoitti ryhmän olevan valmis tukemaan sellaisia lainmuutoksia, joilla kommunismin vastustamista voitaisiin tehostaa, kunhan kansanvalta ei niiden vuoksi vaarantuisi. Ajatus poikkeuslaista, joka antaisi hallitukselle laajat valtuudet kommunistien toiminnan tukahduttamiseen, sai kannatusta myös tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderilta.

Lapuan liike oli alkanut porvarillisena ristiretkenä kommunismia vastaan, mutta vähitellen sen toiminta alkoi luisua yhä selvemmin väkivaltaiseen ja demokratianvastaiseen suuntaan. Tässä tilanteessa maalaisliiton oli otettava etäisyyttä antiparlamentaariseen ääriliikkeeseen. Puolueen vasemmistosiivessä alettiin pitää oikeistoradikalismia todellisena uhkana laillisuudelle ja kansanvallalle. Maalaisliiton suhtautumista Lapuan liikkeeseen kuvattiin sanoilla: myötäile, varo ja vartioi. Kyösti Kallion linja oli samansuuntainen: liikkeen tuntoja tuli kuunnella ja rauhoittaa, mutta siihen ei saanut alistua eikä antaa sen johdattaa puolueen politiikkaa.

Talouslama pahensi tilannetta entisestään. Se kohteli erityisen ankarasti maataloutta ja pienviljelijäväestöä, mikä synnytti maaseudulle vaikean ahdinkotilan. Maalaisliitto menetti kannattajia vasemmalle samaan aikaan kun Lapuan liike veti puoleensa osan oikealle suuntautuneesta väestöstä. Puolueen johtopiireissä katsottiin kuitenkin yksimielisesti, ettei maalaisliitto voinut tällaisessa tilanteessa jättäytyä hallitusten ulkopuolelle. Pelkona oli, että Lapuan liike ajautuisi kokonaan oikeiston hallintaan ja ulkoparlamentaarisille, jyrkille raiteille. Siksi katsottiin tärkeäksi, että liikkeen johtopiireissä olisi mukana myös maalaisliittolaisia vaikuttajia.

Lapuan liikkeen kukoistusaikana, niin sanottuna hulluna vuonna 1930, osoittautui kuitenkin hyvin vaikeaksi sovittaa yhteen maalaisliiton perinteinen laillisuusihanne ja kommunisminvastainen ulkoparlamentaarinen toiminta. Kaiken kuohunnan keskellä puolueen parlamentaarinen ja laillisuuteen nojaava perinne osoittautui vahvaksi. Puoluejohto pyrki pitämään maalaisliiton kansanliikkeen vanhassa uomassaan. Samalla julkisuudessa ja oikeistolaisessa propagandassa luotiin Lapuan liikkeestä perusteetonta kuvaa laajana talonpoikaisliikkeenä. Jo syksyllä 1930 liike alkoi supistua ja rajautua yhä selvemmin oikeistolaiseksi ääriliikkeeksi, joka menetti kosketuksensa talonpoikien suuriin joukkoihin.

Yksi yritys kanavoida kommunisminvastainen kansanliike laillisiin muotoihin oli Suomen Lukko, joka järjestäytyi 31. maaliskuuta 1930 Helsingissä. Sen puheenjohtajaksi valittiin Artturi Leinonen, joka asetti tehtävälleen ehdoksi laillisuuden säilyttämisen. Järjestön johtokunnassa maalaisliittolaisilla oli enemmistö, mikä heijastui myös sen toimintalinjaan. Tarkoituksena oli luoda ulkoparlamentaarinen mutta laillinen porvarillinen kansalaisjärjestö, joka toimisi yhteiskunnassa kommunismia vastaan, tukisi hallituksen lainsäädäntöpyrkimyksiä ja vaikuttaisi eduskuntaan kansalaispainostuksen kautta. Suomen Lukko tuomitsi lainvastaiset keinot ja korosti valistuksellisia sekä lainsäädännöllisiä toimintatapoja.

Suomen Lukosta tuli kuitenkin maalaisliitolle pettymys, sillä siitä ei kehittynyt toivottua tukea hallitusvallalle eikä kansanvallalle. Työn Äänen kirjapainon hävittäminen 28. maaliskuuta 1930 käynnisti järjestön sisäisen hajaannuksen, joka teki Leinosesta ja järjestön maalaisliittolaisesta johdosta syrjästäkatsojan. Aloite siirtyi radikalisoituneille toimijoille, kuten Vihtori Kosolalle ja muille suoran toiminnan kannattajille. Muilutusten, pahoinpitelyjen ja uhkailujen kautta oikeistoradikaalit alkoivat toteuttaa omaa ohjelmaansa ja loivat Suomen Lukon sisälle oman epävirallisen organisaationsa, jonka keskuksena toimi Kosolan talo Lapualla.

Laittomuudet herättivät maalaisliitossa jyrkän tuomion. Kyösti Kallio tarkasteli tilannetta pitkälti samalla tavoin kuin monet puolueen vahvat laillisuusmiehet ja vasemmistosiiven edustajat – kuten Uuno Hannula, Juho Niukkanen, K. A. Lohi, Antti Kukkonen, P. V. Heikkinen, Lassi Hiekkala ja Toivo Helojärvi – jotka näkivät jo varhain Lapuanliikkeessä potentiaalisen uhan demokraattiselle järjestelmälle.

Tasavallan presidentti Relander suhtautui lapualaisiin myötämielisemmin kuin pääministeri Kallio. Kun valtionpäämies alkoi kriisitilanteessa painostaa hallitusta myöntymään Lapuan liikkeen vaatimuksiin, pääministerin asema heikkeni. Kallion hallitus oli ajautunut vaikeaan tilanteeseen, josta se ei enää kyennyt nousemaan. Hallitus oli samalla tehnyt itsestään sekä syntipukin että tarpeettoman. Lapuan vaatimuksiin ei voitu suostua rikkomatta lakia.

Kesäkuun jälkipuoliskolla 1930 Lapuanliike laukaisi vasemmistoon kohdistuneen väkivaltaisen terrorikampanjan. Siihen kuuluivat kyyditykset itärajalle, pahoinpitelyt sekä aseellinen uhkailu. Tässä vaiheessa liikkeen luonne oli muuttunut lopullisesti: alkuperäinen kommunisminvastainen kansanliike oli kehittynyt väkivaltaiseksi oikeistoradikaaliksi liikkeeksi, joka haastoi suoraan suomalaisen parlamentaarisen järjestelmän.