Puoluesihteeri osa-aikaisesta päätoimiseksi

Vuonna 1924 keskushallituksen kärsivällisyys loppui puoluesihteerin toimen epävakauden ja tehtäviä hoitaneen Jaakko Kivimäen toistuvien asuinpaikanvaihdosten vuoksi. Puolueen heikentynyt taloudellinen tilanne oli pakottanut hänet turvaamaan toimeentulonsa muualta, minkä seurauksena puoluesihteerin työtä oli hoidettu käytännössä sivutoimisesti.

Vuoden 1924 eduskuntavaalien vaisuhko tulos kärjisti puolueväen tunnelmia, joiden jälkilöylyissä Hankasalmen puoluekokous yhtyi keskushallituksen (nyk. puoluehallitus) näkemykseen, että puoluesihteerin toimi oli vakinaistettava ja asemapaikaksi valittava Helsinki. Vuoden 1925 lopulla puolueelle järjestyi Temppelikatu 17:ään erillinen vaatimaton toimistohuone.

Pääkaupunki tarjosi institutionaalisen ympäristön, jossa puoluesihteeri kykenisi seuraamaan poliittista päätöksentekoa reaaliaikaisesti ja toimimaan tiiviissä vuorovaikutuksessa eduskuntaryhmän, puolueen ministereiden sekä sanomalehdistön kanssa. Toisin sanoen ratkaisu on ollut vain hallinnollinen, vaan strateginen. Organisatorinen keskittyminen nähtiin edellytyksenä sille, että Maalaisliitto voisi kehittyä kurinalaiseksi modernin joukkopuolueen piirteitä omaksuvaksi poliittiseksi toimijaksi. Keskushallitus laittoi puoluesihteerin toimen julkiseen hakuun. Ratkaisulla haluttiin katkaista epävarmuuden kierre ja osoittaa, että puolue oli valmis institutionaaliseen uudistumiseen. Toimi ei enää olisi tilapäinen järjestely, vaan keskeinen osa puolueorganisaation vakinaista rakennetta.

Kivimäki ei jättänyt hakemusta. Ratkaisu oli sekä henkilökohtainen että poliittinen. Hän ei enää uskonut pysyvään muutokseen puolueen toimintakulttuurissa eikä siihen, että taloutta paikattaisiin arpajaisten kaltaisilla tilapäisratkaisuilla. Pitkittynyt epävarmuus, niukat resurssit ja jatkuva liike paikkakunnalta toiselle olivat kuluttaneet voimia. Uudistuksen kynnyksellä hänen luottamuksensa prosessiin oli ehtynyt.

Väsyminen oli molemminpuolista. Keskushallituksessa oli kasvanut turhautuminen organisatoriseen hajanaisuuteen ja taloudenpidon puutteisiin. Kun Kivimäen kausi päättyi, jälkimaku jäi karvaaksi. Tilinpidon epätarkkuuksien vuoksi teetettiin erillinen selvitys, jonka perusteella keskushallitus karhusi häneltä jälkikäteen 3 300 markkaa. Näin päättyi monivuotisen työmyyrän ura puolueen palveluksessa – ei selkeään kiitokseen, vaan hallinnolliseen jälkiselvittelyyn.

Marraskuussa 1924 keskushallitus ja eduskuntaryhmän valtuuskunta yhdessä valitsivat viiden hakijan joukosta puoluesihteeriksi Savon Sanomien päätoimittaja Lassi Hiekkalan, jolla oli kannatusta puolueen johtopiireissä ja mm. Kyösti Kallion tuki. Hiekkalan valinnan myötä puoluesihteerin asema vahvistui.

Hiekkala hämmensi maalaisliiton sisäisiä valtasuhteita vaatimalla Lahden puoluekokouksessa vuonna 1925 pitämässään alustuksessa, että eduskuntaryhmän edustusta supistettaisiin puolueen keskuselimissä. Toisin sanoen entistä useampi keskushallinnon jäsenistä valittaisiin eduskuntaryhmän ulkopuolelta ja ainoastaan järjestötoiminnassa mukana olevia tai sitä tuntevia henkilöitä. Puoluesihteerillä tulisi olla oikeus osallistua järjestöväen edustajana ja luottamushenkilönä eduskuntaryhmän kokouksiin. Näin ollen puoluesihteerille piti tuleman varsin itsenäinen asema suhteessa keskushallitukseen. Lahden puoluekokous käynnisti puolueen sääntöuudistuksen, joka johti kahden vuoden kuluttua toivotunlaisiin muutoksiin, mutta sisäisiä valtasuhteita se ei muuttanut siinä määrin kuin Hiekkala ajatteli.

Hiekkalan puoluesihteerin pesti jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo vuoden 1926 ajan järjestöväki sai totutella tilanteeseen, että puolueella oli vakinainen puoluetoimisto, mutta jälleen vain osapäiväinen puoluesihteeri. ”Kansliahommia” lupautui hoitamaan maisteri Oskari Rantalainen. Tämä ratkaisu oli tarkoitettu lyhytaikaiseksi, mutta lyhytaikaisuutta kesti vuoden. Vakinaiseksi puoluesihteerin toimi asettui vuonna 1927, jolloin tehtävään valittiin toimittaja Toivo Helojärvi, joka oli puoluesihteerinä aina vuoteen 1943 saakka. Hiekkalan jäljiltä puoluejohto kaihtoi politikoivaa puoluesihteeriä ja Rantalaisen perua osapäiväistä, joten aikaansaavalle järjestöjohtajalle oli historiallinen tilaus.

Puoluesihteerin tuli olla varsinainen järjestötoiminnan johtaja ja hänen saamistaan resursseista ja henkilöstään suuressa määrin riippui, kuinka hyvin ”kenttäorkesteri” soitti. Hiekkalan aikana puoluesihteeri omaksui tietoisesti järjestöväen edus- ja luottamusmiehen roolin nimenomaan suhteessa eduskuntaryhmään sekä jossain määrin keskushallitukseen. Tämä herätti puolueessa ristiriitaisia tunteita, sillä Kivimäen aikana oli totuttu enemmän sihteerin kuin johtajan elkeisiin. Sivutoimisuuden vuosina keskushallituksen yhteydenpito piireihin oli pahasti lerpahtanut. Helojärven puoluesihteerikaudella keskusjohdon yhteydet maakuntiin paranivat merkittävästi. Vuonna 1926 perustettu eduskuntaryhmän selostusjaosto yhteistyössä puoluesihteerin kanssa toimitti äänenkannattajille artikkeleita ja uutispätkiä eduskuntatyöstä ja päivänpolitiikasta.