Torpparien vapautus

Vuoden 1917 äärimmäisen vaikeassa sisäpoliittisessa tilanteessa uudistusten tarve koettiin polttavaksi. Ilman syvällisiä reformeja pysyvää yhteiskuntarauhaa ei voitu saavuttaa. Tässä ilmapiirissä, vain päiviä ennen kansalaissodan puhkeamista, Svinhufvudin senaatti jätti 22. tammikuuta 1918 eduskunnalle lakiesityksen torpparien vapauttamiseksi. Lex Pehkoseksi kutsutun esityksen mukaan kaikki torpat, joiden pinta-ala oli vähintään yksi hehtaari – josta yli puoli hehtaaria viljeltyä maata – oli itsenäistettävä. Esitys sisälsi oikeiston piirissä kauhistusta herättäneen pakkolunastuksen periaatteen: maanomistajien tuli tulla vuokraajia vastaan selvästi enemmän kuin puoliväliin ja tinkiä huomattavasti omista eduistaan yhteiskunnallisen vakauden saavuttamiseksi.

Maareformi kosketti syvästi ja kiinnosti koko yhteiskuntaa. Asutuslakien valmistelun painopiste oli maalaisliittolaisten johtamassa maatalousministeriössä, ja vastuu uudistusten linjaamisesta oli pitkälti maalaisliittolaisten ministerien käsissä. Puolue halusi profiloitua koko maaseutuväestön, ei ainoastaan talollisluokan, edunvalvojaksi. Tämä ajattelutapa näkyi johdonmukaisesti muun muassa Santeri Alkion ja Kyösti Kallion poliittisessa ajattelussa ja oli luonteva myös monille köyhiltä alueilta nousseille pienviljelijäkansanedustajille, joille maareformi merkitsi sekä sosiaalista oikeudenmukaisuutta että yhteiskunnallisen eheytymisen edellytystä.

Maalaisliiton perimmäisenä päämääränä oli rakentaa Suomeen laaja, hyvinvoiva ja sivistyksellisesti valveutunut talollisväestö sekä monipuolisesti kukoistava maaseutu. Maataloudelle haluttiin palauttaa kunnia-asema sekä elinkeinona että elämäntapana. Keskeinen osa tätä talonpoikaisvaltion visiota oli torpparien itsenäistäminen ja tilattoman väestön asuttaminen. Maalaisliiton kiteytetyn ja yksiselitteisen kannan mukaan torpparijärjestelmä oli poistettava kokonaan, ja kaikille torppareille tuli taata omistusoikeus viljelemiinsä tiloihin. Ohjelmassaan puolue esitti parannuksia myös maanvuokraajien hallintaoikeuden järjestelyihin.

Torpparivapautuksen ja tilattomien asuttamisen avulla Maalaisliitto pyrki luomaan suuren joukon kannattavia ja itsenäisiä pienviljelystiloja. Tavoitteena oli tehdä torppareista talollisia ja tarjota tilattomalle väestölle mahdollisuus omaan maahan. Puolue toivoi, että tämä toteutuisi ensisijaisesti valtion tukemien ja valvomien vapaaehtoisten kauppojen kautta, ei pakkokeinoin. Tämä linjaus ei kuitenkaan miellyttänyt Etelä-Suomen suurviljelijöitä, jotka vastustivat hanketta voimakkaasti ja viivyttivät sen ratkaisemista kohtuuttoman pitkään.

Maalaisliiton sosiaalireformistinen linja tunnusti yksityisen omistusoikeuden ja sopimusvapauden periaatteet, mutta korosti samalla, että ristiriitatilanteissa yhteinen etu tuli asettaa yksityisen edelle. Torpparivapautus nähtiin puolueessa merkittävänä edistysaskeleena, mutta se ei yksinään merkinnyt maareformin toteutumista. Maalaisliitto edellytti torppareiden itsenäistämisen ohella myös määrätietoista ja tehokasta asutuspolitiikkaa. Tässä yhteydessä huomio kohdistui erityisesti valtion, seurakuntien ja puutavarayhtiöiden omistamiin maa-alueisiin. Eduskuntaryhmässä sai laajaa kannatusta jo pitkään esillä ollut ajatus puutavarayhtiöiden maiden lunastamisesta ja niiden käyttämisestä asutustarkoituksiin.

Torpparivapautuslain hyväksyminen äärimmäisen vaikean ja pitkällisen valmisteluprosessin jälkeen tyydytti maalaisliittolaisia, vaikka lakia kohtaan esitettiin myös merkittävää arvostelua. Erityisesti lunastushinnan määräytymisperusteet sekä niin sanottu punakaartipykälä herättivät vastustusta. Kansalaissodan vaikutukset näkyivät kyseisessä pykälässä, joka rajoitti kapinaan osallistuneiden maanvuokraajien oikeutta lunastaa tilansa, mikäli he olivat tuomioistuimessa menettäneet kansalaisluottamuksensa. Maalaisliiton eduskuntaryhmän selvä enemmistö kannatti koko pykälän poistamista.

Asutuslainsäädännössä ei kuitenkaan päästy nopeisiin ratkaisuihin tuolloin eikä heti seuraavinakaan vuosina. Oikeiston vastarinta torpparivapautusta kohtaan oli selvästi voimistumassa, ja samalla sosialidemokraattien tuki maakysymyksissä alkoi horjua. Kiivaan ja ajoittain kärjekkään keskustelun sekä useiden lykkäysten jälkeen eduskunta hyväksyi lakiesityksen lopulta vasta vuoden 1921 valtiopäivillä.