Mäntsälän kapina

Hullun vuoden 1930 jälkeen alkoi näyttää ilmeiseltä, että oikeistoradikalismin poliittinen eteneminen Suomessa oli pysähtynyt. Uudessa tilanteessa pyrittiin tekemään tilit selviksi Lapuan liikkeen kanssa.

Maalaisliiton oikeistosiivelle syntynyt poliittinen asetelma oli kompleksinen Ståhlbergin kyydityksen ja ylimääräisen puoluekokouspäätösten jälkeen. Maalaisliiton taistelumieliala Lapuan liikettä vastaan oli nousussa, mikä näkyi sekä eduskuntaryhmän asennoitumisessa että lehdistökirjoittelussa.

Suojeluskunnissa oikeistoradikaalien käynnistämä valtataistelu kohdistui ennen muuta maalaisliittolaisia vastaan, mikä huolestutti puoluetta, mutta mihinkään puhdistukseen ei ollut aluksi kiirettä. Ongelma alkoi tulla polttavaksi marraskuussa 1931, kun Lapuan liikkeen vallankaappauspuuhailut vuotivat julki. Sunilan hallitus, Maalaisliiton johto ja lehdistö ottivat tilanteen hyvin vakavasti. Marraskuun kriisi vahvisti käsitystä, että Lapuan liike ei kaihtanut edes vallankaappausta. Toisaalta se myös osoitti, että vallankaappauksen järjestäminen vallankaappauksena paljastumatta ennakolta on hyvin vaikeaa.

Mäntsälän kapinaviikko helmi-maaliskuun vaihteesta 1932 alkaen ei antanut järin vakuuttavaa kuvaa lapuanliikkeenjohdon valmiuksista, olkoon sen puhkeaminen eräänlainen työtapaturma, kuten liike selitteli, tai ei. Vaikka kapina hakeutui kangertelun jälkeen jonkinmoisiin sotilaallisiin muotoihin, siihen jäi runsaasti improvisoidun uhkapelin tuntua. Vaikka kapinauho oli kyllä suuri, mutta tuloksena oli lähinnä aseellinen rähinä, joka kutistui julkisuuden paisuttamaksi kuplaksi. Tästä oli lyhyempi matka farssiin kuin todelliseen kapinaan. Pää oli iso mutta käsivarret laihat.

Kapinan menestys riippui keskeisesti siitä, miten suojeluskuntalaisia aseineen saataisiin mukaan Mäntsälän kärkijoukkoihin ja toisen portaan kapinakeskuksiin Etelä-Suomessa, mutta mitään yleistä suojeluskuntien liikekannallepanoa ei syntynyt. Kynnys kapinaan lähtöön oli lopulta korkea. Itse Mäntsälän keskukseen kerääntyneiden miesten määrä kapinaviikolla vaihteli ja siitä on erilaisia arvioita. Kapinajohto suurenteli lukua tietoisesti, hallituskin tiesi sen hieman yläkanttiin. Luotettavimman kuvan asiasta antaa ilmeisesti Mäntsälän kärkijoukkojen sotapäiväkirja. Tämän mukaan joukkojen määrä oli vain 400–500, suurin osa Mäntsälästä ja sen lähikunnista sekä Helsingistä.

Maalaisliiton keskeinen asema toisaalta hallituksessa, toisaalta suojeluskuntien miehistössä muodostui kapinan pysäyttämisessä olennaisen tärkeäksi. Sunilan hallituksessa puolueen ministerit, etenkin vt. pääministeri Juho Niukkanen ja puolustusministeri Jalo Lahdensuo, kuuluivat keskeisiin kapinan pysäyttäjiin. Kapinallisten päävaatimus oli hallituksen ero. Maalaisliiton ehdoton vastarinta tässä avainkysymyksessä muodostui ratkaisevaksi ja loi presidentin esiintymisen rinnalla peruslinjaa kapinan tukahduttamisessa.

Puolueen linja kapinan taltuttamisessa muodostui alusta asti jyrkäksi. Mitta oli nyt lopullisesti täynnä. Jyrkällä linjalla maalaisliiton lehdistöstä olivat Pohjolan Sanomat, Karjalan Maa ja Kainuun Sanomat – siis puolueen vasemmiston johtavat aviisit. Kainuun Sanomat vaati aluksi kaikkia kapinallisia syytteeseen. Karjalan Maa edellytti lisäksi, että on tutkittava, ovatko kapinaan nousseet syyllistyneet myös valtiopetokseen. Puolueen oikeistosiiven Ilkan, Liiton ja Lallin sekä päälehden Suomenmaan kirjoittelu oli hieman maltillisempaa, vaikka nekin tukivat tiukasti hallitusta. Kapinallisten rivimiesten armahtaminen herätti lehdissä hieman ristiriitaisia tunteita, mutta yhtä kaikki se nähtiin välttämättömäksi.

Eduskuntaryhmä vaati heti ensipäivinä, ettei hallitus saanut erota, kuten kapinalliset olivat vaatineet, eikä se saanut muutenkaan peräytyä kapinallisten uhkausten edessä. Nyt oli viimeinkin pantava kova kovaa vasten, oli vallitseva henki. Kapina oli kuitenkin kukistettava mieluimmin ilman verenvuodatusta, mutta jos muu ei auta, niin sitten asevoimin. Aseellista yhteenottoa oli kuitenkin vältettävä.

Kun kapina käynnistyi hitaasti tunnustellen, puolueenjohtajistolla oli myös aikaa kehottaa maalaisliittolaisia suojeluskuntalaisia pysymään poissa Mäntsälästä, ja jopa varautumaan hallitusta tukeviini aseellisiin vastatoimiin. Koska kapina ei ollut laajenemassa, suojeluskuntaväki pysyi valtaosin aloillaan.

Kun kapina oli alkanut purkautua mm. tasavallan presidentti Svinhufvudin radiopuheen vaikutuksesta, Niukkanen vakuutti, että kapinayritys on ”täydellisesti epäonnistunut”. Hän ennusti kuitenkin, että jälkiselvittely muodostuu vaikeaksi. Huomattava osa joukoista oli lähtenyt liikkeelle valheellisten hälytysten perusteella, mutta oli nyt painunut kotiinsa. Suojeluskuntien rivimiehet eivät siis kannattaneet kapinaa. Rahakaan ei siihen riittävästi rohkaissut. Oli näet selvinnyt, että kapinallisille maksetaan ensin 300 mk käteen ja sitten sama summa jokaiselta kapinapäivältä.