Lex Kallio

Varsinaisten asutuslakien valmistelussa maalaisliittolaisista suurimman taakan kantoi maatalousministerinä Castrenin, Vennolan ja Erichin hallituksissa 1919–1921 toiminut agronomi Eero Hahl. Vennolan II hallituksessa asutuslakien hiominen ja läpirunnominen jäi maatalousministeri Kyösti Kallion tehtäväksi.

Vennolan II hallitus jätti lex Kallion – esitys laiksi maan hankkimisesta asutustarkoituksiin – eduskunnan käsittelyyn maaliskuussa 1922. Lex Kallion perusajatuksena oli paitsi tehdä tilattomista pienviljelijöitä myös lisätä peltoalaa ja tuotantoa. Esitys jätti maan hankinnan tilattomille valtion ja kuntien tehtäväksi. Asutukseen tuli käyttää ensisijaisesti valtion ja seurakuntien maata sekä yksityisiltä, yhtiöiltä, osuuskunnilta ja yhdistyksiltä vapaaehtoisilla kaupoilla hankittua maata.

Jos tätä kautta ei kertyisi maata riittävää määrää, oli viranomiasilla oikeus käyttää pakkolunastusta. Pakkolunastus oli siis toissijainen keino. Maalaisliiton näkökulmasta tässä katsannossa olennaista oli se, että luovutusvelvollisuuden rajojen määrittely jätti talonpoikaisviljelmät käytännössä lain ulkopuolelle. Maapolitiikan tuli suosia eikä vaikeuttaa itsenäisten talonpoikaistilojen syntyä ja kukoistusta.

Heikkilän talon isäntä, Kyösti Kallio, oli tullut valtioelämässä tunnetuksi sovittelunhaluisena poliitikkona, mutta tällä kertaa hän ajoi asiaansa hyvin itsepintaisesti ja voimakkaasti. Eri puolilta tullut vastustus ja oikeusistuinten varoitukset eivät maatalousministeriä säpsäyttäneet, vaan pakkolunastuksen periaate jäi Lex Kallioon. Kalliolla oli koko poliittinen ura pelissä eikä hän perääntynyt. Maalaisliiton kenttäväki oli ministerinsä takana ja piti häntä sankarina.

Oikeisto hyökkäsi kiivaasti lex Kalliota vastaan. Kokoomuksen edustajien murheena oli erityisesti yksityistä omistusoikeutta loukkaava pakkolunastuksen periaate. Maatalousministeri ja hänen puolueensa saivat kuulla ajavansa itsekästä puolueintressiä. RKP:ssä pelattiin suomenkielisen asutuksen leviävän ruotsinkielisille seuduille.

Lakiesitykseen tehtiin eduskuntakäsittelyn aikana lukuisia muutoksia. Yksi tällainen muutos oli luovutusvelvollisen tilan pinta-alanraja, joka aiheutti närää maalaisliiton eduskuntaryhmässä, kuten myös lunastushinnan määrittely, hallinnon järjestelyt ja tietenkin ruotsinkielisten alueiden erillistämispyrkimys.

Oikeistoa muutokset eivät tyydyttäneet, vaan lex Kallio äänestettiin yli vaalien. Maalaisliiton eduskuntaryhmä äänesti yksimielisesti lain puolesta, mutta se ei riittänyt. Oikeiston raju hyökkäys lex Kalliota kohtaan keväällä 1922 jätti mieliin katkeruutta.

Uuden eduskunnan kokoonnuttua syyskuussa ilmapiiri oli jonkin verran tasoittunut. Maalaisliiton oikealla laidalla ajatusta hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa ei varsinaisesti vieroksuttu, mutta näkemykset olivat kuitenkin niin kaukana toisistaan, että hallitusneuvotteluissa asutuslait muodostuivat kompastuskiveksi. Erityisesti keskustan eduskuntaryhmä piti yksimielisesti kiinni lex Kalliosta: siitä ei saanut tinkiä. Varsinkin Kyösti Kallion asenne oli ehdoton.

Kun kokoomus ja RKP vastustivat lain hyväksymistä, tilanne oli epävarma ja täpärä. Varmaa oli, etteivät maalaisliiton ja sosialidemokraattien äänet riittäisi tarvittavaan 2/3 enemmistöön. Tarvittiin Sosialistisen työväenpuolueen (SSTP) kelkan käännös. Kun SSTP pyrki kilpailemaan tilattomien ja pienviljelijöiden kannatuksesta, se ei uskaltanut lopulta asettua lex Kalliota vastaan. Tämä ratkaisi asian: äänin 135–61 eduskunta hyväksyi 14.10.1922 lex Kallion.