Suojeluskuntien puhdistus

Mäntsälän kapinan jälkiselvittelyt muodostuivat vaikeiksi, kuten Niukkanen oli ennustanut. Maalaisliiton linja oli selkiytynyt pääpiirteissään jo kapinaviikolla: rivimiehille armo, mutta johtajat kiinni ja tuomiolle. Sunilan hallitus lähti samalta pohjalta. Sen viiden kohdan suunnitelma sai eduskuntaryhmän täyden tuen:
1) Lapuan ja maakuntain liikkeen lehdet lakkautetaan.
2) Rintamamiesliitto tutkitaan.
3) Kapinan kiihottajat, järjestäjät ja rahoittajat pidätetään.
4) Suojeluskuntajärjestö on puhdistettava.
5) Lapuanliikkeen paikallisjohtajat pidätetään
Edetessään tutkimus- ja oikeustoimet ulottuivat Lapuanliikkeen ylijohtoon ja johtivat lopulta liikkeen lakkauttamiseen. Suojeluskuntien puhdistaminen osoittautui huomattavasti vaikeammaksi tehtäväksi.

Suojeluskuntalaisten osuus kapinaviikon tapahtumissa herätti silti voimakasta arvostelua etenkin keskustassa. Sosialidemokraatit vaativat pontevasti suojeluskuntajärjestön lakkauttamista, mutta porvarilliset puolueet eivät kuitenkaan siihen suostuneet. Suojeluskuntien puhdistamista ”epäkansanvaltaisista aineksista” ajoivat maalaisliitossa innokkaimmin puolueen vasemmiston napamiehet Juho Niukkanen, Uuno Hannula ja Juhani Leppälä. Nämä pitivät Mäntsälän kapinaa lopullisena näyttönä Lapuanliikkeen kumouksellisuudesta ja vaativat kiivaasti järjestön lakkauttamista.

Vasemmisto ja Kallion kaltaiset aktiiviset laillisuusmiehet katsoivat, että suojeluskuntaväen osuus kapinaan oli raskauttava todiste oikeistoradikaalisen solutuksen vaarallisuudesta, päällystön epäluotettavuudesta ja ylijohdon hölläkätisyydestä, vaikkakin Kallio oli neuvonut ”omia Kalajokilaakson maalaisliittolaisia” hankkimaan aseita ja osallistumaan suojeluskuntatyöhön, koska myös tasavallan puolustajilla tuli olla tarvittaessa kättä pitempää.

Puhdistuksen tarpeesta ei näyttänyt olleen eriäviä näkemyksiä. Niukkanen vaati ”perusteellista puhdistusta” suojeluskuntiin, ja ennen kaikkea esikunnat oli miehitettävä ”lainkuuliaisilla kansalaisilla”. Niukkanen piti niin ikään tärkeänä, että puhdistus ei jäisi vain suojeluskuntien itsensä hoidettavaksi. Toisin kuitenkin kävi. Suojeluskuntien perinpohjaisesta puhdistuksesta ei tullut mitään, vaan kysymyksen selvittely siirtyi suuressa määrin järjestölle itselleen. Oikeiston ja presidentin painostuksesta Sunilan hallitus joutui kuitenkin pian omaksumaan maalaisliiton suunnitelmia huomattavasti pehmeämmän toimintalinjan.

Heinäkuussa 1932, ennen Turun hovioikeuden langettamia kapinajohtajien tuomioita, suojeluskuntien ylipäällikkö käytti kurinpito­ valtaansa, ja määräsi kapinaan osallistuneille suojeluskuntalaisille lieviä rangaistuksia. Tämä ”koskemattomuuslinja” herätti tuoreeltaan tyytymättömyyttä maalaisliitossa, mikä tuli näkyviin, kun eduskunta käsitteli armahduslakia.

Kyösti Kallio vaati, ettei kapinan jälkiselvittelyä saanut jättää oikeistolle. Hän arvosteli voimakkaasti hallitusta, ettei se ollut kyennyt enempään: ”Ei riitä parin, kolmen miehen rankaisu.” Sama sävellaji oli myös Uuno Hannulalla ja Jussi Annalalla. Edellisen mielestä puhdistus oli ulotettava suojeluskuntien ylijohtoon saakka.

Maalaisliiton vasemmistosiipi suhtautui Mäntsälän kapinan jälkeen syvän epäluuloisesti suojeluskuntien ylijohtoon, korostaen erityisesti kenraaliluutnantti Lauri Malmbergin alkuvaiheen oikeistosympatioita ja passiivisuutta kapinan torjunnassa. Puolueen oikeisto ja sunilalaiset arvioivat tilannetta pidättyvämmin muistuttaen Malmbergin pysyneen muodollisesti hallitusvallalle lojaalina. Vaikka armahduslakia kannatettiin, yksimielisyys rakoili. Kritiikki kohdistui ennen kaikkea upseeristoon ja järjestön poliittiseen suuntaan, ei rivijäseniin tai maanpuolustustyön arvoon, jota puolue edelleen piti keskeisenä. Niukkasen, Hannulan, Kallion ja Vesterisen linjaa heijastaen suojeluskunnat säilyivät puolueelle tärkeinä, mutta kapinan synnyttämä luottamuskriisi nosti keskiöön kysymyksen päällystön poliittisesta luotettavuudesta ja järjestelmän sitoutumisesta parlamentaariseen demokratiaan oikeistodiktatuurin uhan varjossa.

Maalaisliitto kiristi Suojeluskuntajärjestöön kohdistuvaa painetta Mäntsälän kapinan jälkeen, erityisesti budjettikäsittelyjen yhteydessä. Syksystä 1932 alkaen puolue teki selväksi, että lisämäärärahat edellyttivät luottamuksen palauttamista, mikä puolestaan vaati keskeneräiseksi jääneen “puhdistuksen” loppuunsaattamista. Kritiikki kohdistui etenkin piiriesikuntiin sekä IKL:n vaikutukseen suojeluskuntapäällystössä.

Marraskuussa 1933 Malmberg ja esikuntapäällikkö eversti A.E. Martola joutuivat eduskuntaryhmän tiukkaan kuulusteluun. Heidän selityksensä eivät vakuuttaneet: ryhmä katsoi, että vain määrätietoinen puuttuminen politisoitumiseen ja riippuvuuksiin yksityisrahoittajista voisi palauttaa luottamuksen. Lopulta maalaisliitto lupasi tukea lisämäärärahoja, mutta sitoi tukensa suojeluskuntajohdon konkreettisiin toimiin järjestön luotettavuuden takaamiseksi.

Ehdollinen myöntyminen tulkittiin radikaaleimpien puhdistusvaatimusten esittäjien keskuudessa lähes antautumiseksi, eikä paine hellittänyt. Kun eduskuntaryhmä alkoi osoittaa pehmenemisen merkkejä, puolueen keskushallitus puuttui asiaan ja vahvisti Niukkasen esityksen pohjalta 21.10.1934 linjan, joka sitoi ryhmän toiminnan. Sen mukaan puolustusmäärärahojen hyväksymisen ehdoksi asetettiin hallitukselta saatavat takeet armeijan ja suojeluskuntien johdon puhdistamisesta epäluotettavista aineksista, suojeluskuntien alistamisesta armeijan komentoon sekä puolustuslaitoksen johdon keskittämisestä.

Maalaisliiton johto turhautui suojeluskuntien ylijohdon passiivisuuteen ja omaksui aiempaa kovemman linjan, vaikka eduskuntaryhmä ei kokonaisuudessaan ollut valmis syviin leikkauksiin. Oikeistosiipi piti puolustusmäärärahoilla painostamista vaarallisena, mutta ryhmä päätti silti syksyllä 1934 estää lisämäärärahan hyväksymisen SDP:n tuella pakottaakseen hallituksen esittämään suunnitelman varojen käytöstä. Painostus ei kuitenkaan tuottanut tuloksia.

Kansainvälisen tilanteen kiristyessä puhdistuskysymys menetti merkitystään. Maanpuolustuksen vahvistaminen nousi etusijalle, eikä sisäisiin puhdistuksiin katsottu enää olevan varaa. Vaatimukset hiipuivat ja katosivat vuosikymmenen loppua kohti, vaikka epäluottamus suojeluskuntien johtoon ei täysin hälvennyt.

1930-luvun Suomessa puolustuslaitoksen keskittäminen ja suojeluskuntien alistaminen armeijan käskyvaltaan olivat osa Niukkanen ajamaa linjaa. Tavoitteena oli vahvistaa puolustusministeriön asemaa, vähentää erillisiä johtoelimiä ja koordinoida niiden työnjakoa. Suojeluskuntien aseman muuttamista perusteltiin myös uudella aluejärjestelmällä, mutta samalla se tarjosi keinon lisätä valvontaa koko puolustuslaitokseen.

Maalaisliiton sisällä kiista oli kiivasta: osa edustajista puolusti suojeluskuntien vapaaehtoisuutta ja autonomiaa, kun taas yhteistyön lisääminen armeijan kanssa hyväksyttiin helpommin. Vuonna 1937 säädetty laki noudatti varovaista linjaa: sotaväen päällikkö sai valvontaoikeudet suojeluskuntien koulutus- ja henkilöasioihin, mutta järjestön erillisasema säilyi, ja muu hallinto keskitettiin puolustusministeriöön. Valvonta, jatkuva puhdistuksen uhka ja rivimiesten demokraattinen enemmistö pitivät tilanteen kurissa, kun suojeluskuntalaiset eivät massoittain osallistuneet kapinaan enemmistö vetäytyi kuunnellen presidentin ja laillisuusrintaman kehotuksia.