Vaalitappio 1933

Maalaisliitto lähti vuoden 1933 eduskuntavaaleihin poikkeuksellisen raskaassa ilmapiirissä. Puolueessa ei eletty harhaluulojen varassa, vaan lähtökohdat nähtiin realistisesti heikkoina – jopa huolestuttavina. Taloudellinen tilanne oli kiristynyt siinä määrin, että se heijastui suoraan käytännön toimintaan: rahaa oli niukasti, ja järjestötyö, joka aiemmin oli ollut puolueen selkäranka, oli vaipunut hiljaiseloon. Kenttä ei sykkinyt entiseen tapaan, eikä liikkeelle saatu samanlaista voimaa kuin menneinä vuosina.

Talouspula oli iskenyt erityisen kovaa juuri siihen väestöpohjaan, johon Maalaisliitto perinteisesti nojasi. Pienviljelijät ja maaseudun vähäväkiset kokivat tilanteensa heikentyneen, eikä puolueen harjoittama pulapolitiikka ollut tuonut odotettua helpotusta. Päinvastoin se synnytti tyytymättömyyttä myös omien rivien sisällä. Luottamus horjui, ja moni kysyi, oliko puolue kyennyt vastaamaan aikansa keskeisimpiin haasteisiin.

Samanaikaisesti kilpailu samoista äänestäjistä kiristyi. Uudet ja ketterämmät toimijat, kuten Suomen Pienviljelijäin Puolue ja Kansanpuolue, pyrkivät täyttämään sitä tilaa, jonka Maalaisliiton koettiin jättäneen avoimeksi. Ne tarjosivat vaihtoehtoja niille, jotka tunsivat jääneensä vaille riittävää tukea. Äänestäjien uskollisuus ei ollut enää itsestäänselvyys.

Poliittinen ilmapiiri laajemminkin oli muuttumassa levottomammaksi. Euroopasta, erityisesti Saksasta, kantautuvat uutiset ja aatteelliset virtaukset heijastuivat myös Suomeen. Oikeistoradikaalit liikkeet ja IKL pyrkivät hyödyntämään tilannetta, ja vaikka niin sanotut “kevätvirrat” jäivät lopulta pitkälti kuvitelmiksi, ne lisäsivät epävarmuutta ja jännitteitä poliittisessa kentässä.

Puoluesihteeri Helojärvi etsi tappion syitä menneisyydestä ja nosti esiin vielä helmikuun 1931 presidentinvaalin. Perustelu tuntui kuitenkin ontolta: kesän 1933 vaalipäivinä se ei enää juuri ketään liikuttanut. Välissä oli tapahtunut liikaa – ja paljon sellaista, mikä todella kuohutti mieliä.

Vaalityön arki kertoi omaa tarinaansa. Monin paikoin järjestöväen into oli hiipunut, eikä lehdistön kirjoittelu yksin riittänyt sytyttämään kampanjaa uudelleen liekkiin. Rahavarojen ehtyminen teki tilanteesta vielä vaikeamman: palkattuja vaalityöntekijöitä ja kiertäviä puhujia ei voitu käyttää samaan mittaan kuin vuosien 1927 ja 1929 vaaleissa.

Toivoa oli hetken aikaa ladattu Niukkasen vuoden 1932 puoluekokouksessa esittelemään tukimiesorganisaatioon. Se alkoikin hahmottua maakunnissa yllättävän nopeasti. Kesän 1933 vaaleihin mennessä tämä organisaatio oli kuitenkin yhä keskeneräinen. Se ei kyennyt paikkaamaan puoluejärjestön hiljentynyttä koneistoa – eikä kääntämään vaalien suuntaa.

Puolue oli valmistautunut vaaleihin huolellisesti. Sen vaaliaapinen oli poikkeuksellisen laaja: 29-kohtainen ja 62-sivuinen kokonaisuus, joka pyrki vetoamaan järkeen, perustelemaan ja ohjaamaan. Se oli rakennettu järjestelmälliseksi työkaluksi valistajille – niille, jotka kiersivät kylästä kylään, talosta taloon, viemässä sanomaa eteenpäin. Mutta vaikka ohjeistus oli tarkkaa ja harkittua, vaalien todellisuus ei seurannut pelkästään järjen logiikkaa. Kentällä kuohuivat tunteet.

Lehdistön vaalipropagandassa korostuivat suuret ja painavat teemat: laillisuus, kansanvalta ja isänmaallisuus. Ne eivät olleet vain sanoja, vaan aikakauden jännitteiden kiteytymiä, iskulauseita, joilla pyrittiin vetoamaan äänestäjien kokemuksiin ja pelkoihin. Puolueväki ei kuitenkaan jättänyt työtään vain lehtien varaan, vaan ryhtyi itsekin tuottamaan aineistoa: vaalikirjasia ja lehtisiä, joita levitettiin laajalle, ja tarve oli ilmeinen. Äänestäjien huomio oli ansaittava monin keinoin.

Yhden näyttävimmistä puheenvuoroista esitti kansanedustajaehdokas Urho Kekkonen, joka tiivisti viestinsä iskevään kysymykseen: ”Kenelle kuuluvat korkoprosentit, porsaankasvatus ja pinokuutiometrit?” Lause oli samaan aikaan konkreettinen ja symbolinen, maaseudun arkeen kiinnittyvä mutta laajempiin omistuksen ja vallan kysymyksiin viittaava. Vaikka tällainen retoriikka ei vielä tuonut välitöntä vaalivoittoa, sillä oli toinen vaikutus: nimi alkoi jäädä mieleen, ja Urho Kekkonen tuli tunnetuksi maaseudulla.

Vaaliliittojen suhteen puolue eteni varovaisesti. Se uskalsi lähteä yhteistyöhön vain rajatusti, Vaasan läänin itäisessä ja pohjoisessa vaalipiirissä, ja silloinkin kumppaniksi valikoitui Edistyspuolue. Ratkaisu kuvasti sekä taktista harkintaa että tiettyä epäluuloa laajempia liittoutumia kohtaan – aikakauden politiikassa yhteistyö oli usein yhtä riskialtista kuin välttämätöntä.

Vuoden 1933 vaaleissa äänestysaktiivisuus hiipui selvästi edellisvaalien vilkkaudesta. Siinä missä aiemmin uurnille suuntasi lähes kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista, nyt moni jäi kotiin eikä tällä kertaa kokenut syytä tai halua osallistua lainkaan. Ilmiö ei ollut pelkkä marginaalinen notkahdus, vaan se kosketti suhteellisesti eniten juuri puolueen perinteisiä tukialueita. Näillä seuduilla passiivisuus kasvoi poikkeuksellisen suureksi, ikään kuin aiempi poliittinen into olisi laantunut tai muuttunut epävarmuudeksi.

Eduskuntavaalien tulos merkitsivät maalaisliitolle raskasta iskua. Puolueen kokonaisäänimäärä supistui jyrkästi 308 280 äänestä 249 758 ääneen – menetystä kertyi peräti 58 522 ääntä. Samalla sen suhteellinen kannatus koko maassa putosi selvästi, 27,3 prosentista 22,6 prosenttiin. Tappio tuntui ankaralta menestyksekkäiden 1920-luvun eduskuntavaalitulosten jälkeen. Vaikka eduskuntaryhmän paikkaluku laski 59:stä 53:een, täydelliseen synkkyyteen ei puolue kuitenkaan vajonnut, sillä poliittisen kentän oikea laita menetti samanaikaisesti kannatustaan. Tämä lievensi osaltaan tappion merkitystä valtapoliittisessa asetelmassa.

Vaalien selkein voittaja oli Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, joka kasvatti äänimääräänsä 27 525 äänellä ja nosti kannatuksensa 37,3 prosenttiin, lisäystä 3,1 prosenttiyksikköä. Myös Suomen Pienviljelijäin Puolue sekä Kansanpuolue menestyivät vaaleissa hyvin, vahvistaen asemiaan muuttuvassa poliittisessa tilanteessa.

Vuoden 1933 eduskuntavaalit olivat selkeästi pulavaalit. Toissijaisesti ne olivat laillisuusvaalit. Jopa Etelä-Pohjanmaalla, lapualaisuuden lähtöalueella, yhtynyt oikeisto taantui. Vaasan läänin eteläisessä vaalipiirissä maalaisliitto kykeni jopa hieman lisäämään kannatusta. Se oli laillisuusvaihtoehto.

Pulavuosien keskellä Maalaisliitto seisoi ristiriitojen ristiaallokossa: kerran pienviljelijöiden kapinan ja tyytymättömyyden ääneksi syntynyt puolue oli nyt hallituksen kiinteä, johtava osa. Se kantoi vastuuta koko kansakunnasta, mutta sen kantama velvollisuus oli raskas. Pienviljelijä, joka vielä 1910-luvulla tunsi puolueen omakseen, saattoi nyt nähdä sen etääntyvän ja muuttuneen valtiolliseksi koneistoksi, johon omat hätähuudot eivät enää kantaneet.