”Kallion leikkaus”

Kyösti Kallion ensimmäisen hallituksen merkittävin toimenpide herätti laajaa huomiota jo elokuussa 1923, kun noin 200 kommunistijohtajaa ja Suomen Sosialistisen työväenpuolueen (SSTP) jäsentä pidätettiin. Tämä operaatio jäi historiaan nimellä »Kallion leikkaus». Kallio itse oli selkeä antikommunisti. Jo punakapinan jälkeisenä vuonna 1918 maasta paenneet johtomiehet olivat perustaneet Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen (SKP) ja valmistelleet sen salaisen toiminnan Suomessa, tavoitteena porvarillisen valtion kaataminen. Kallio piti heitä rikollisina, ja valtiovalta yhtyi tähän näkemykseen kieltämällä SKP:n toiminnan maanpetoksellisena. Poliisi esti parhaansa mukaan kommunistien julkiset tilaisuudet.

Kallio seurasi kommunistien toimintaa sekä kotiseudullaan että valtakunnallisesti. Hänen kotiseudullaan kommunistipuhujat levittivät vallankumouspropagandaa, ja paikallispoliisin toimivalta oli riittämätön. Kaisa Kallio, pääministerin puoliso, seurasi asiaa tarkasti ja kehotti hallitusta antamaan poliisille selkeät määräykset. Kun Vennolan hallitus ryhtyi voimakkaisiin toimiin SSTP:n johtoa vastaan, Kaisa Kallio ilahtui, mutta huoli vallankumouksen uhasta ei kadonnut. Oikeistolainen reaktio ja työläisten vainot työmailla vahvistivat pelkoja vallankumouksesta, ja huoli Kallion kotiseudultakin kantautui pääkaupunkiin.

Juridiset perusteet pidätyksille olivat olemassa, sillä SSTP toimi SKP:n peitejärjestönä, mikä oli yleisesti tiedossa. Silti poliittinen yllätys oli suuri, kun oikeusministeri Otto Åkesson määräsi 200 kommunistin pidättämisen. Kallio tiesi hankkeesta, mutta ei kaikkia yksityiskohtia eikä laajuutta. Hän ilmaisi vaimolleen jännityksensä ja epäröintinsä, sillä hän olisi mieluummin rajannut toimet pienemmälle johdolle ja arkistojen takavarikointiin. Kallio oli kuitenkin Åkessonin suunnitelman kannalla, vaikka hän katuikin kansanedustajien pidättämistä ja laajaa operaatiota.

Pidätyksen jälkeen hallitus tuki Åkessonia. Kallio pyrki lieventämään iskuja vapauttamalla osan pidätetyistä, mutta oikeisto ja osa puolueesta vastustivat tätä. Vaikka osa vasemmistorivistä arvosteli hallituksen toimia, hallitusyhteistyö ei vaarantunut. Kallio uskoi, että sosialistit pysyisivät rauhallisina, eikä pelätty joukkoliikehdintä tapahtunut. Maalaisliiton puolue-elimet tukivat hallitusta, ja puolueen keskushallituksen kokouksessa todettiin kommunistipidätykset »tyytyväisinä».

Kuitenkin sosiaalidemokraatit alkoivat syksyllä painostaa hallitusta, vaativat uusia vaaleja ja esittivät välikysymyksiä eduskunnassa. Kallio puolustautui korostaen eduskunnan velvollisuutta jatkaa työtään vajaalukuisena. Hän ei antanut sosiaalidemokraattien vedonlyönnille vaikutusvaltaa. Hallitus voitti luottamusäänestyksen joulukuussa selvin luvuin 98–54. Ruotsalaiset esittivät vastalauseensa, mutta enemmistö heistä ei yhtynyt vasemmistoon.

Lopulta pääministerin hallitus olisi pystynyt siirtämään uudet vaalit normaalin vaalikauden loppuun asti, mutta tasavallan presidentti Ståhlberg päätti uusien vaalien puolesta. Kallio ehti kuitenkin keskittyä myös vaikeisiin budjettikysymyksiin, mikä toi hänet jälleen haasteelliseen tilanteeseen suhteessa virkapalkkakysymyksiin ja oman eduskuntaryhmänsä vaatimuksiin.