Vuoden 1937 presidentinvaali – Epäröivä ehdokas presidentiksi

Maalaisliitossa presidenttiehdokkaan valinta ei aiheuttanut ylivoimaisia vaikeuksia, vaikka kuusi vuotta aiemmat epäonnistumiset olivat yhä muistissa. Kentällä asiasta keskusteltiin hyvissä ajoin, ja elokuussa 1936 puolueen keskushallitus otti kysymyksen virallisesti käsittelyyn. Kokous ei ollut yksimielinen. Osa suhtautui varauksella oman ehdokkaan asettamiseen ja kallistui yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa P.E. Svinhufvudin tukemiseksi. Toiset taas katsoivat, että ilman omaa ehdokasta puolueen asema heikkenisi.

Puolueet toimivat avoimesti ehdokasasettelussa: sosialidemokraatit nimesivät jälleen ehdokkaakseen Väinö Tannerin, edistyspuolue päätyi K. J. Ståhlbergiin ja kokoomus asetti ehdolle istuvan presidentin P. E. Svinhufvudin. IKL asettui Svinhufvudin taakse, kun C.G.E Mannerheim kieltäytyi ehdokkuudesta. RKP antoi vapaat kädet valitsijamiehilleen, jotka tukivat joko Svinhufvudia tai Ståhlbergia.

Maalaisliitossa oman ehdokkaan nimeä ei virallisesti lausuttu ääneen, mutta rivien välistä oli helppo lukea, kenestä oli kyse. Oli käytännössä selvää, että ehdokkaaksi kaavailtiin Kyösti Kalliota, mikäli hän vain itse antaisi suostumuksensa. Muita varteenotettavia realistisia vaihtoehtoja ei ollut, kun kaikki piirit asettuivat oman ehdokkaan taakse. Puoluekokousta ei tarvittu, vaan keskushallitus päätti yksimielisesti esittää hänen nimeämistään. P. V. Heikkinen perusteli valintaa Kallion laajalla kannatuksella, ja yksimielinen kokous vahvisti päätöksen sekä lähetti valtuuskunnan pyytämään häntä ehdokkaaksi.

Kallio suostui pyyntöön, mutta epäröi aidosti korostaen tehtävän raskautta ja omia epäilyjään, sillä hän arvioi heikoiksi mahdollisuutensa tulla valituksi. Hän piti jopa toivottavana, että joku pätevämpi valittaisiin. Vastaus antoi kuvan Kalliosta velvollisuudentuntoisena mutta epäröivänä ehdokkaana, jonka suostumus ei ollut taktista peliä vaan aito kompromissi henkilökohtaisten epäilysten ja puolueen odotusten välillä. Päiväkirjassaan hän kuvasi päätöstään sisäisenä ristiriitana: henkilökohtaisesti kieltäytyminen olisi ollut helpompaa, mutta puolueen paine ja pelko arvovallan menetyksestä ratkaisivat asian.

Valitsijamiesvaalien asetelma muistutti vahvasti kuuden vuoden takaista tilannetta. Keskeisimmät ehdokkaat olivat yhä Svinhufvud ja Ståhlberg. Kallioon luottivat lähinnä hänen omat kannattajansa, eikä täysin varauksetta hekään, ja Tannerin tiedettiin keräävän valitsijamiehiä ennen kaikkea Ståhlbergin tueksi. SDP:n ja maalaisliiton edellisen syksyn neuvottelut eivät olleet julkisesti tiedossa.

Tammikuun 15.–16. päivänä pidetyissä vaaleissa äänestysaktiivisuus oli selvästi aiempia vaaleja korkeampi, ja äänestysprosentti nousi 57,8:aan. Kaupungeissa äänestettiin vilkkaammin kuin maaseudulla, jossa äänestysprosentti jäi 55,5:een, kun se kaupungeissa oli 65,6. Maalaisliiton tulos valitsijamiesvaaleissa jäi selvästi odotettua heikommaksi. Puolue sai ääniosuudekseen 16,6 prosenttia, kun se oli edellisen kesän eduskuntavaaleissa yltänyt 22,4 prosenttiin. Tämän seurauksena Kallion taakse kertyi vain 56 valitsijamiestä, kun vastaava luku olisi eduskuntavaalien voimasuhteiden perusteella voinut nousta jopa 79–80:een. Vuoden 1931 vaaleihin verrattuna valitsijamiesten määrä väheni 15:llä.

Valitsijamiesten suorittama vaali 5. helmikuuta oli ulkoisesti rauhallisempi kuin edellinen, mutta poliittisesti jännitteinen ja monivaiheinen. Lopputulos ei ollut etukäteen varma, sillä eri ryhmien väliset sopimukset ja epäviralliset neuvottelut ohjasivat äänestystä enemmän kuin selkeä enemmistöasetelma.

Vaikka kansan enemmistö ei luottanut Kallion mahdollisuuksiin, ja vaikka hänen oma puolueväkensä ei ollut täysin yksimielisesti hänen takanaan, hänen asemansa oli silti vahva. Tällä kertaa hänen taakseen asettuivat keskeiset vaikuttajat omassa puolueessa – myös edellisessä presidentinvaalissa ratkaisevassa roolissa ollut Niukkanen. Ratkaiseviksi tekijöiksi nousivat sosiaalidemokraatit ja RKP.

Niukkanen, joka toimi käytännössä maalaisliiton pääneuvottelijana, sitoi Kallion kannatuksen ja tulevan punamultayhteistyön toisiinsa, tosin ilman kirjallisia tai muodollisesti sitovia sopimuksia. Väinö Tanner puolestaan väitti myöhemmin, että asiasta oli sovittu jo ennen valitsijamiesten kokoontumista. Niukkanen itse sekä neuvotteluissa mukana ollut Uuno Hannula kiistivät tämän vaalien jälkeen ja korostivat, ettei maalaisliitto ollut sitoutunut neuvotteluissa mihinkään.

Ensimmäisellä kierroksella keskeinen asetelma rakentui Ståhlbergin, Svinhufvudin ja Kallion välille. SDP ja maalaisliitto olivat sopineet, että sosialidemokraatit tukevat ensin Ståhlbergia, mutta siirtyvät tarvittaessa Kallion taakse toisella kierroksella. RKP:n valitsijamiehissä oli halukkuutta tukea Ståhlbergia, mutta puolueen sisäinen linja oli epäyhtenäinen, ja yritykset muodostaa laajempaa Svinhufvud-rintamaa eivät onnistuneet.

Ensimmäinen kierros jäi niukasti ratkaisematta: Ståhlberg sai 150 ääntä, joka jäi vain yhden äänen päähän tarvittavasta enemmistöstä, Svinhufvud 94 ja Kallio 56. Tilanne oli käytännössä avoin, ja eri ryhmät yrittivät vielä vaikuttaa lopputulokseen kierrosten välillä. RKP:n yritykset kääntää maalaisliitto Svinhufvudin taakse ja sosialidemokraatit irti sopimuksestaan eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta.

Toisella kierroksella asetelma ratkaistiin Kallion hyväksi. Hänen taakseen asettuivat maalaisliitto, sosialidemokraatit sekä osa aiemmista Ståhlbergin ja RKP:n kannattajista. Kallio voitti selvästi 177 äänellä, kun Svinhufvud sai 104 ja Ståhlberg vain 19. Ratkaisevaa oli erityisesti keskusta- ja vasemmistoblokin yhtenäinen siirtyminen Kallion taakse sekä osa ruotsinkielisten valitsijamiesten hajautuminen.

Puoluejohdossa korostettiin, että presidentinvaali liittyi suoraan puolueen poliittiseen suuntaan. Lopputuloksena Kallion valinta kuvasti ennen kaikkea poliittisten blokkien ja taktisen äänestämisen yhteisvaikutusta, ei niinkään yksiselitteistä enemmistötukea yhdelle ehdokkaalle. Muut tekivät pääosan siitä työstä, joka teki Kalliosta presidentin. Kallion valinta heijasti laajempaa muutosta Suomen sisäpolitiikan voimasuhteissa: porvarillisen ja työväenliikkeen välinen asetelma alkoi muotoutua uudelleen yhteistyöhakuisemmaksi. Muutos mahdollisti Kallion valinnan presidentiksi. Hän ei itse ollut aktiivinen vallankäyttäjä tässä murroksessa, vaan ratkaisevaa oli pikemminkin hänen maltillinen ja vastakkainasetteluja välttävä linjansa.