Kansallinen eheytys 1937–1939

Punamultayhteistyö loi uudenlaisen perustan kansalliselle eheytymiselle. Kysymys oli ennen kaikkea niistä keskustaporvarillisista ja sosialidemokraattisista pyrkimyksistä, jotka tähtäsivät kansalaissodan jyrkentämän poliittisen kahtiajaon tasoittamiseen ja yhteiskunnassa vallitsevien ristiriitojen vähentämiseen. Punamultayhteistyö oli näin ollen väistämättä kannanotto Suomen politiikan perussuuntaan.

Itse punamultayhteistyön synnyssä keskustan ja sosialidemokraattien väliset yleiset sovintopyrkimykset olivat koko ajan vahvasti läsnä taustalla. Periaatteellisen luonteensa vuoksi ne eivät olleet keskusteluissa alinomaan esillä kuten päivänkohtaiset asiat, mutta sekä maalaisliitossa että SDP:ssä tiedettiin jo syksystä lähtien, että kysymys oli paljon enemmästä kuin vain hallituskokeilusta tai poliittisen suhdanteen hyväksikäytöstä.

Punamultayhteistyö rikkoi ensimmäisen tasavallan suuren kirjoittamattoman säännön, jonka mukaan vasemmiston ja porvarien välinen poliittinen yhteistyö oli hallitustasolla mahdotonta. Se mursi lähtökohdassaan tabun, jolla oli keskeinen asema etenkin oikeistolaisessa ajattelussa. Porvarillisen keskustan kääntyminen vasemmistoyhteistyöhön ylitti ”ylittämättömän” ja rikkoi ”sallitun” rajat.

Oikeisto näki keskustan ”valkoisen rintaman” pettäjänä ja moitti sitä opportunismista. Kokoomuksessa tämä ilmaistiin yleensä hillitysti, mutta IKL:n päälehti ei pidätellyt raivoaan:
Maalaisliiton puoluejohto on nyt päävihollinen. Se on pettänyt kansan. Ja tämä tosiasia on tehtävä selväksi kaikille. Silloin kansa kääntää selkänsä maalaisliitolle ja – pelastuu.

Harvoin historiaa on Suomessa tehty yhtä tietoisena tekojen historiallisesta merkityksestä kuin talvella 1936–37. Yhteishallituksen taipaleen pituudesta ei voitu tietenkään olla varmoja maaliskuussa 1937, mutta jo sen syntyminen merkitsi uudenlaista, rohkeaa tilintekoa maan historiallisen perinnön kanssa.

Keväällä 1937 punamultayhteistyön ilmentämä kansallinen eheyttämispyrkimys oli lähtökohdiltaan lähes puhtaasti sisäpoliittinen. Se kuvasti henkistä irtautumista kansalaissodan lukkiuttamista ajatusmalleista ja katkerista muistoista. Sen keskeinen näkökulma kohdistui menneisyyteen.

Kansainvälisen tilanteen kiristyminen maailmansotaa kohti 1930-luvun loppuvuosina antoi eheyttämiselle yhä enemmän myös turvallisuuspoliittisen ja tulevaisuuteen suuntautuvan luonteen. Kun myrskypilvet nousivat Euroopassa, pienellä kansalla ei ollut varaa ylläpitää jyrkkää yhteiskunnallista kahtiajakoa. Ulkoinen uhka lisäsi painetta vastakohtaisuuksien tasoittamiseen. Tämän turvallisuuspoliittisen eheytymisen merkityksen alkoivat vähitellen tunnustaa myös maltilliset konservatiivit.

A. K. Cajanderin hallituksen sisäinen ilmapiiri osoittautui sovinnolliseksi ja työkyky hyväksi – jopa odotuksia paremmaksi. Tätä käsitystä levittivät aktiivisesti puolueen ministerit jo keväällä ja kesällä 1937. Heillä oli luonnollisesti tarve osoittaa, ettei punamultayhteistyö ollut harharetki, mutta vakuuttelut vastasivat myös todellisuutta.

Vaikka vastahakoisuus yhteistyötä kohtaan oli vähitellen murenemassa, punamulta ei ollut kaikille mieluinen. Sille ennustettiin vaikeuksia syksyksi. Suuria ongelmia ei kuitenkaan syntynyt, vaan hallitus selvisi varsin hyvin sekä syksystä että budjetistaan.

Kansallisen eheytyksen tunnus alkoi näihin aikoihin kohota aidosti yhdistäväksi tekijäksi. Vaikka sillä oli edelleen vahva sisäpoliittinen tausta, kansainvälisten suhteiden kiristyminen toi esiin myös sen turvallisuuspoliittisen merkityksen. Tämä näkyi muun muassa itsenäisyyspäivän puheissa ja niiden saamassa lehdistöhuomiossa.

Vuonna 1937 itsenäisyyttä juhlittiin näyttävästi. Suurta huomiota herätti SDP:n Emil Skogin puhe Messuhallissa. Myös puolustusministeri Juho Niukkanen ja sisäministeri Urho Kekkonen korostivat esityksissään kansallisen eheytymisen merkitystä silloisessa maailmantilanteessa.

Toukokuun 1938 vapaussotajuhlat muodostivat punamultahallitukselle vaikean tilanteen. Kansalaissodan muisto symboloi juuri sitä kahden Suomen välistä vastakkainasettelua, josta hallitus pyrki eroon. Kansallinen eheytys oli noussut tämän sovintopolitiikan keskeiseksi tunnukseksi.

Hallituksen ensimmäisen vuoden kokemukset olivat kokonaisuudessaan myönteisiä, eikä yhteistyötä haluttu katkaista. Hallitus pyrki torjumaan kaikki horjuttamisyritykset, myös vapaussotajuhliin liittyvät.

Toisaalta maalaisliitto ei voinut eristäytyä juhlista. Sota oli koskettanut läheisesti puolueen kannattajia, ja siihen liittyi myös myönteisiä muistoja: voiton, vapauden ja uhrausten historiaa. Puolueen suhtautuminen oli siksi kaksijakoinen – toisaalta eheyttämistavoite, toisaalta henkilökohtaiset muistot.

Puolueen keskuselimet eivät ottaneet asiassa virallista kantaa, vaan osallistuminen jätettiin yksilöllisen harkinnan varaan. Kannattajat osallistuivat kuitenkin laajasti juhliin, erityisesti Pohjanmaalla. Puoluejohdosta näkyvimmin esillä olivat ministerit Juho Niukkanen ja Uuno Hannula.

Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim oli juhlan keskeinen hahmo. Hänen esiintymisensä tuki kansallisen sovun politiikkaa, jota hän oli edistänyt jo aiemmin. Hän korosti, ettei menneitä tulisi käyttää jakolinjana, vaan tärkeintä oli yhteinen vastuu Suomen puolustamisesta.

Juhlien päätilaisuudesta muodostui lopulta sovinnollisempi kuin oikeisto ja erityisesti oikeistoradikaalit olivat toivoneet. Osa oikeistolehdistöstä piti tilaisuutta latistuneena, mutta toiset suhtautuivat siihen myönteisemmin.

Porvarilliselle keskustalle kansan yhtenäisyys merkitsi eri yhteiskuntaryhmien ja puolueiden rinnakkaiseloa ja keskinäistä hyväksyntää. Vastakohtana tälle oikeistoradikaalit tavoittelivat laajempaa, lähes totalitaarista yksimielisyyttä, jossa poliittinen erimielisyys nähtiin ongelmana.

Maalaisliitolle juhlat muodostuivat sisäpoliittiseksi voitoksi. Mannerheimin ja Uuno Hannulan puheista välittyi sama sovinnollinen henki. Mannerheimin asema laajeni oikeiston symbolista koko kansaa yhdistäväksi hahmoksi. Maalaisliitolle marsalkan ja vasemmiston suhteiden paraneminen oli selvästi myönteinen kehityssuunta.