IKL:n lakkautusyritys

Maalaisliitossa poliitikoista jyrkästi oikeistoradikalismiin asennoituivat mm. Urho Kekkonen, Uuno Hannula ja Juhani Leppälä, jotka iskivät ankarasti äärioikeiston vastaisen taistelun barrikadeilla. Vuoden 1936 puoluekokous sorvasi Kekkosen evästämänä päätöslauselman IKL:n lakkauttamiseksi.

Tiukan puoluekokouspäätöksen jälkeen IKL:n vastainen kamppailu jatkui entiseen tapaan, mutta se ei tiettävästi missään vaiheessa noussut keskeiseksi ohjelmakysymykseksi. Punamultapuolueiden asenne oikeistoradikalismiin oli tietenkin kielteinen, mutta mikään IKL:n lakkauttamistaistelun alkufanfaari ei Cajanderin hallituksen muodostaminen suinkaan ollut. “Kansanvallan turvaaminen” kuului niihin asioihin, joista maalaisliiton ja SDP:n oli helppo päästä yhteisymmärrykseen periaatteellisella tasolla. Enempään ei juuri pyrittykään.

Päävastuu IKL:n lakkautuksen edistämisestä jäi Kekkoselle, joka ei vähätellyt äärioikeiston vaarallisuutta. Nuorelle sisäministerille lakkautus oli tärkeä poliittinen kysymys, vaikka IKL:n poliittinen kannatus oli Kekkosenkin mielestä kääntynyt alamäkeen. Oikeistoradikaaleilla oli kuitenkin merkittävä asema suojeluskunnissa, armeijassa ja virkamieskunnassa.

Vallitsevan maalaisliittolaisen käsityksen mukaan IKL oli “parlamentaaristumassa”, ja pelko äärioikeiston vallankaappauksesta oli katoamassa. IKL:n ulkopoliittinen haitallisuus oli tosin lisääntymässä vuoden 1938 tienoilla, mutta tätäkään ei pidetty maan asemaa todella vaarantavana ilmiönä. Lisäksi oikeistomaalaisliittolaiset asennoituivat kielteisesti lakkautusajatukseen. Vuoden 1936 puoluekokouspäätös oli syntynyt poikkeuksellisessa poliittisessa suhdanteessa eikä kertonut koko totuutta.

Myöskään syksyllä 1938, hallituksen 22. marraskuuta tekemän IKL:n lakkautuspäätöksen aattona, ei esiintynyt lehdistökampanjaa IKL:n kieltämiseksi. Tosin oikeistoradikaalien Saksan etenemisestä vahvistunut itsetunto pakotti myös maalaisliiton tehostamaan vastapropagandaansa. Sen kärki oli entiseen tapaan äärioikeiston vastustamisessa – ei sen kukistamisessa. Puolue-elinten ja eduskuntaryhmän pöytäkirjoista tai lehdistöstä ei löydy tuolta ajalta edes vihjauksia sisäministerin tulevasta tempauksesta.

Kekkonen valmisteli lakkautusta salaisesti juristiryhmän kanssa. Vain hallituksen jäsenet sekä sisäministerin lähin ystäväpiiri tulivat tietoisiksi sen työstä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä pidettiin syrjässä valmisteluista. Tavoitteena oli yllätyksellisyys, selitti Kekkonen myöhemmin ryhmälle. Lisäksi kysymys oli juridisten todisteiden pitävyydestä, josta ryhmän oli vaikea muodostaa käsitystä. Kaikesta huolimatta Kekkonen väitti, että “huomattava määrä” ryhmän jäsenistä oli tietoinen asiasta.

Eduskuntaryhmän kokouksissa käytetyistä puheenvuoroista kuitenkin ilmenee, etteivät edes puolueen johtavat parlamentaarikot tienneet lakkautuksen valmisteluista. Puolueen ministerit olivat sitä vastoin hyvin perillä hankkeesta. Niukkanen kertoi 22.11.1938 ryhmälle, että lakkautus oli ollut hallituksessa valmisteilla lähes pari vuotta – “meikäläisten” johdolla, vakuutti myös maatalousministeri P.V. Heikkinen. Kekkosen johtama lakimiestoimikunta työskenteli Cajanderin yksityisasunnossa, mikä osaltaan osoittaa salailun astetta. Sisäministeri todella pyrki yllätykseen.

Maalaisliiton eduskuntaryhmän pimennykseen vaikuttivat ilmeisesti myös syyt, joita arvostelun kohteeksi joutunut Kekkonen ei tohtinut ottaa esille. Sen sijaan ministerit Heikkinen ja Juho Koivisto paljastivat 1. joulukuuta ryhmälle ja sen valtuuskunnalle, että hallitus ei ollut luottanut ryhmän kykyyn säilyttää salaisuuksia. Asian salailu ja riittävän luottamuksen puute ärsyttivät suuresti ryhmää ja vaikuttivat jatkossa sen asennoitumiseen.
Toisaalta Kekkosen menettely oli hankkeen äärimmäisen arkaluontoisuuden ja suuren poliittisen merkityksen vuoksi perusteltua, minkä ryhmäkin ymmärsi ja napisten hyväksyi. Valmisteluvaihe kasvoi todelliseksi ongelmaksi vasta, kun koko hanke joutui vastahankaan.

Valtioneuvoston 22. marraskuuta 1938 tekemä päätös valtuutti sisäministeriön lakkauttamaan toistaiseksi IKL:n toiminnan ja estämään sen lehtien julkaisemisen, minkä Kekkonen pani viipymättä toimeen. Vielä samana päivänä hallitus haki ja myös sai päätökselleen eduskunnan tuen äänin 121–42. Vähemmistön muodostivat IKL, Kokoomus ja yksittäiset oikeistohenkiset kansanedustajat. Ennen illan täysistuntoa myös Maalaisliiton eduskuntaryhmä ehti ensi kerran keskustella tapahtuneesta.

Mielialat olivat lakkautukselle enimmäkseen hyvin suopeat. Ryhmän puheenjohtaja J. E. Pilppula muistutti aiemmista puoluepäätöksistä ja katsoi, että IKL:n lakkautusta on arvioitava niiden valossa. Useista puheenvuoroista henki kyllästyminen oikeistoradikaalien mesoamiseen syksyllä 1938 sekä lojaalisuus hallitusta kohtaan. Ryhmä kannatti yksimielisesti luottamuslausetta hallitukselle.

Lakkautus näytti poliittisesti hyvin perustellulta: “Kiihotustyölle on pantava vihdoinkin piste”, Kaapro Huittinen tiivisti vallitsevan käsityksen. K.A. Lohi ja E. M. Tarkkanen sen sijaan epäilivät toimenpiteen tarkoituksenmukaisuutta – kenties IKL olisi kuollut itsestäänkin. Ryhmältä riitti luottamusta myös lakkautuksen oikeudelliseen pitävyyteen.

Juridinen pohja ei kuitenkaan ollut niin vahva kuin Kekkonen uskoi. Helsingin raastuvanoikeus kumosi 30. marraskuuta IKL:n lakkautuspäätöksen. Isku ei lannistanut Kekkosta, sillä jo seuraavana päivänä hän ilmoitti, että taistelua IKL:ää vastaan oli jatkettava. Vaihtoehdoiksi jäivät lainsäädännön uudistaminen ja valittaminen hovioikeuteen.

Uusi käänne herätti hämmennystä ja jopa masennusta maakunnissa. Maalaisliiton äänenkannattajat pysyivät kuitenkin hallituksen linjassa, joskin kasvavin varauksin. Eduskuntaryhmässä pettymys purkautui suorasanaisesti, ja kritiikin pääkohteena oli Kekkonen. Häntä syytettiin sekä valmistelun salailusta että epäonnistumisesta oikeudessa. Monien mielestä menettelytavat olisivat olleet hyväksyttäviä vain, jos hanke olisi onnistunut.

Ryhmän oikeisto kritisoi voimakkaimmin, mutta mielialamuutos ulottui laajemmalle. Sisäministerin katsottiin loukanneen eduskuntaryhmän arvovaltaa. Oikeistosiivelle oikeuden päätös oli osoitus menettelyn virheellisyydestä, kun taas vasemmistosiipi piti sitä lähinnä merkkinä lainsäädännön puutteista tai oikeuden puolueellisuudesta. Keskiryhmä jäi epäröivään asemaan.

Ilman Maalaisliiton eduskuntaryhmän tukea hallituksella ei ollut edellytyksiä viedä läpi tarvittavia lakimuutoksia. Tämä antoi kriittisille kansanedustajille mahdollisuuden painostaa Kekkosta. Tilannetta pahensi hänen puutteellinen psykologinen tilannetajunsa: hän jatkoi lakkautuksen ajamista vastoinkäymisistä huolimatta, mikä koettiin painostuksena.
Eduskuntaryhmä ei tukenut hänen linjaansa. Monet halusivat odottaa tuomioistuinten jatkopäätöksiä ennen uusia lainsäädäntötoimia. Näin lakkautushanke ajautui umpikujatilanteeseen.

Lopputalvesta 1939 IKL:n lakkautus nousi uudelleen esiin. Kekkonen esitteli eduskuntaryhmälle kolme vaihtoehtoa: lain kumouksellisen kiihotuksen estämiseksi, hallitusmuodon muuttamisen tai paluun suojelulakijärjestelmään. Viimeksi mainittua pidettiin vallitsevassa tilanteessa käyttökelpoisimpana, erityisesti ulkopoliittisista syistä. Kaikki eivät vakuuttuneet perusteluista. Useat kansanedustajat vaativat lisäaikaa asian harkintaan. Kekkonen vastusti viivytystä ja vaati välitöntä päätöstä, jopa uhaten viedä asian puoluekokouksen ratkaistavaksi. Hänen painostuksensa ei kuitenkaan tehonnut, ja ryhmä päätyi lykkäämään ratkaisua.

Seurauksena oli pattitilanne. Hallituksen esitys eteni eduskuntaan, mutta kohtasi siellä vastarintaa myös Maalaisliiton omassa ryhmässä. Laki hyväksyttiin lopullisesti vasta syksyllä 1939 uusien vaalien jälkeen. Vaikka Kekkonen sai jonkinlaisen välineen IKL:ää vastaan, sitä ei voitu käyttää kriisiajan yhtenäisyyden paineessa. Ensimmäinen tasavalta ei näin ollen saanut IKL:n lakkautukselle lainvoimaa.