Maalaisliiton suhteet Ruotsin Talonpoikaisliittoon

Artturi Leinonen totesi maalaisliiton puoluekokouksessa 17.4.1939 ruotsalaisvieraille: ”Vuosisadasta vuosisataan ovat Suomen ja Ruotsin talonpojat seisoneet verisillä kentillä vierekkäin. Vuosisadasta vuosisataan ovat he yhdessä kantaneet sotien raskasta taakkaa, rakentaneet luhistuneet talot suurten vainojen jälkeen, raivanneet metsittyneet pellot.”

Poliittinen yhteydenpito Ruotsiin oli Suomessa perinteisesti suomenruotsalaisten poliitikkojen, lehtimiesten ja sosialidemokraattien hallitsemaa. 1930-luvun jälkipuoliskolla rinnalle alkoi kuitenkin kehittyä säännöllisempiä puoluesuhteita myös maalaisliiton toimesta yksityisten ja puolivirallisten henkilökontaktien ohella.

Samaan aikaan maalaisliiton kansainväliset yhteydet muualle Eurooppaan heikkenivät. Puoluekokousvieraiden saapuminen Virosta, muista Baltian maista ja Tšekkoslovakiasta tyrehtyi kokonaan vuosikymmenen alkuvuosina, osin suomalaisten vastavierailujen vähäisyyden vuoksi. Myös yhteydenpito Prahan Vihreään internationaaliin seurasi samaa laskevaa kehitystä: se säilyi vaivoin vuoteen 1938 saakka, jolloin talonpoikaispuolueiden kansainvälinen yhteistyöjärjestö teki kuolemaa.

Maalaisliiton kansallinen eristyneisyys alkoi murtua 1930-luvun loppuvuosina. Tällöin suhteet Ruotsin Talonpoikaisliittoon ja sen suureen nuorisojärjestöön SLU:hun muodostuivat kiinteiksi ja säännönmukaisiksi. Lähtökohtia yhteydenpitoon syntyi erityisesti Ruotsin-viikolla keväällä 1936 Tukholmassa, jolloin lähes koko maalaisliiton eduskuntaryhmä vieraili suomalaisten parlamentaarikkojen ja ministerien mukana naapurimaan pääkaupungissa. Ruotsalaisten ystävällisyys loi myönteisen ilmapiirin, jossa talonpoikaispuolueiden johtomiehet löysivät toisensa. Kansanedustajien välityksellä uusi asennoituminen levisi myös lehdistöön ja vähitellen kenttäväen keskuuteen.

Näin syntyneillä puoluesuhteilla oli myös yleisempää ulkopoliittista merkitystä. Kesäkuussa 1936 Talonpoikaisliitto muodosti vähemmistöhallituksen, joka tosin kesti vain kolme kuukautta. Tämän jälkeen puolue hallitsi Ruotsia yhdessä sosialidemokraattien kanssa, joten hallitusasetelmat olivat samat.

Odotukset olivat puolin ja toisin erilaisia. Maalaisliiton johtajien mielikuvissa ystävyyspolitiikka oli ensiaskel turvallisuuspolitiikan tiellä, jonka päässä häämötti sotilaallinen yhteistyö, jopa puolustusliitto. Tämän ajateltiin kuitenkin vaativan vuosien työn.
Ruotsin Talonpoikaisliiton johtajien odotukset liittyivät lähinnä ystävyyspolitiikkaan. Turvallisuuspoliittinen ulottuvuus rajoittui aluksi Ahvenanmaan linnoittamiseen. Muutoin puolue oli varovainen, mihin vaikutti keskeisesti oikeusministeri K. G. Westmanin linja.

Varsinainen läpimurto tapahtui elokuussa 1937, kun Talonpoikaisliiton Holger Adolfsson, SLU:n Gunnar Ericssoni sekä lehtimiehet Anton Olsson ja Ernst Dahlberg kiersivät Suomea Maalaisliiton vieraina. Vierailu sai runsaasti julkisuutta molempien puolueiden lehdissä. Kirjoituksissa korostuivat hallituspohjien samankaltaisuus, yhteinen aate ja pohjoismainen talonpoikaisvapaus. Turvallisuuspolitiikkaan viitattiin vain varovasti.

Myös suomalaisten vastavierailu Ruotsiin marraskuussa 1937 oli luonteeltaan tutustumismatka. Erityisesti ruotsalaiset talonpoikaisjärjestöt kiinnostivat suomalaisia. Vierailijaryhmään kuuluivat puoluesihteeri Toivo Helojärvi, järjestösihteeri Aarne Vaskela, toimittaja Urho Kittilä sekä kansanedustajat Jussi Annala ja Janne Koivuranta. Tulkkina toimi Herman Koristo.

Nuorisojärjestö SLU oli tässä vaiheessa aktiivisempi suhteiden kehittäjä kuin emäpuolue. Gunnar Ericssonin henkilökohtainen panos oli keskeinen: hän oli Suomen ystävä ja opetteli jopa suomea. Hänen asemansa Talonpoikaisliitossa ei kuitenkaan ollut ratkaiseva, mikä rajoitti vaikutusmahdollisuuksia.

Maalaisliitossa ulkomaansuhteiden käytännön hoidossa puoluesihteeri Toivo Helojärven rooli oli keskeinen. Poliittisesta sisällöstä vastasivat puolueen johtohahmot, erityisesti Antti Kukkonen ja Uuno Hannula. Vuonna 1938 suhteiden ulkopoliittinen merkitys korostui, kun kansainvälinen tilanne kiristyi ja Ahvenanmaan kysymys lähensi puolueita.

Maalaisliiton puoluekokous Lapualla huhtikuussa 1938 muodostui merkittäväksi yhteistyönäytökseksi. Ruotsalaisvieraita tervehdittiin ruotsiksi, ja puheissa korostettiin yhteistyön merkitystä kansainvälisen levottomuuden aikana. Ruotsalaiset puolestaan puhuivat yhteistyöstä ja tuesta vaikeina aikoina, mikä sai kokousväeltä lämpimän vastaanoton.

Tilaisuus kuvasti asennemuutosta. Pohjoismainen yhteistyö oli siirtynyt poliittiselta johdolta rivijäsenten tasolle. Myös Urho Kekkonen pyrki vahvistamaan keskinäistä ymmärrystä ja korjaamaan Ruotsissa levinneitä väärinkäsityksiä Suomesta.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä optimistisia. Puolustusministeri Juho Niukkanen suhtautui varauksellisesti Ruotsin apuun ja korosti Suomen oman puolustuksen ensisijaisuutta. Useimmat muut johtajat olivat kuitenkin valmiita edistämään yhteistyötä, vaikka varmuutta avusta ei ollut.

Kesällä 1938 Antti Kukkonen osallistui Ruotsissa pidettyihin kokouksiin, joissa korostettiin pohjoismaista yhteistyötä kiristyvässä tilanteessa. Ruotsalaiset ymmärsivät suomalaisten tavoitteet, mutta etenivät varovaisesti virallisen ulkopolitiikan puitteissa.

Ahvenanmaan linnoittaminen nousi keskeiseksi kysymykseksi. Ruotsissa suhtautuminen oli ristiriitaista: osa epäili hanketta, osa piti sitä mahdollisena osana rajoitettua yhteistyötä. Keskeinen vaikuttaja Westman tuki hanketta, mutta torjui ajatuksen puolustusliitosta.

Suomalaisten näkökulmasta puoluesuhteet tukivat hanketta, mutta ruotsalaiset suhtautuivat siihen varauksellisesti. Epäluuloja lisäsi kuva poliittisesti epävakaasta Suomesta.

Keväällä 1939 Maalaisliiton puoluekokous Helsingissä jatkoi yhteistyön korostamista, mutta viestien tulkinta Ruotsissa oli varovaisempi. Suomalaiset puhuivat jopa mahdollisesta avunannosta, kun taas ruotsalaiset keskittyivät puolueettomuuden säilyttämiseen.

Ahvenanmaan linnoittamishanke kohtasi ratkaisevan vastustuksen Neuvostoliitolta, mikä sai Ruotsin vetäytymään varovaiselle linjalle. Tämä oli merkittävä isku puoluesuhteille.

Kesällä 1939 Gävlessä pidetty tapaaminen kuvasti jo hiipuvaa kiinnostusta. Suomalaisten odotukset Ruotsin tuesta heikkenivät. Alkusyksystä 1939 maiden talonpoikaispuolueiden suhteet olivat palautuneet kohteliaan tuttavuuden tasolle. Maailmansota keskeytti kehityksen ennen kuin yhteistyö ehti syventyä. Puoluesuhteet tukivat valtioiden välistä lähentymistä, mutta niiden kautta ei syntynyt ratkaisevaa painetta Ahvenanmaan hankkeen toteuttamiseen.