Maalaisliiton ”trimmattu” järjestökoneisto näytti iskuvoimansa vuoden 1939 eduskuntavaaleissa. Rahaa riitti jälleen vaalijulkaisuihin ja kampanjointiin. Kenttäväki oli aktiivista – paikoin jopa innostunutta. Ehdokkaat kiersivät aiempaa enemmän puhekierroksillaan. Ensimmäisen tasavallan viimeisissä vaaleissa oli jo monia moderneja piirteitä.

Hyvä ehdokasvalinta varmistettiin useimmissa piireissä koeäänestyksellä. Menettely oli yleensä samanlainen kaikkialla: paikallisosastot esittivät ensin piirin koevaaliin ehdokaskandidaatit, joista jokainen jäsen sai äänestää kolmea henkilöä. Ensimmäiselle sijalle asetettu sai kolme, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden äänen. Esimerkiksi vireässä Kymenlaakson ja Lounais-Karjalan piirissä äänesti kaikkiaan 1 387 jäsentä ja 40 paikallisosastoa, mikä oli noin 80 prosentin osallistumisaste. Listan kärkeen nousi ministeri Urho Kekkonen 1 374 äänellä. Hän asettui lopulta ehdokkaaksi Viipurin alueelta samasta vaalipiiristä.

Keskushallituksen ohjeiden mukaan tukimiehet järjestivät vaalikuljetuksia. Pitäjä- ja kyläpäällikköjen verkosto käsitti näihin aikoihin ainakin 4 000–5 000 tukimiestä. Näitä koulutettiin piireissä ja valtakunnallisilla järjestökursseilla. Puoluejohdon mielestä hyvä merkki oli, että liikehdintä maalaisliittoon päin oli käynnissä, mikä näkyi erityisen selvästi Viipurin läänissä, jossa etenkin pienviljelijät näyttivät ottaneen punamultahallituksen omakseen.

Kannatus virtasi takaisin vanhoihin puolueisiin ja demokratiaan. IKL koki vaalien pahimman tappion, kun sen eduskuntaryhmä kutistui 14:stä kahdeksaan. Äärioikeistosta irrottautunut Kokoomus kuului vaalien voittajiin. Oikeistoradikalismi oli Suomessa parlamentaarisesti enää lähinnä äänekäs kupla.

Vaalit olivat selkeä testi punamultarintamalle, mutta Maalaisliitto ja SDP selvisivät siitä hyvin. Vasemmiston edustajapaikat lisääntyivät kahdella 85:een. Maalaisliiton ääniosuus nousi koko maassa hieman, 22,9 prosenttiin (+0,5 %), ja tällä kertaa rajatapauksissa kävi parempi onni kuin edellisvaaleissa. Puolue kasvatti edustajamääräänsä 53:sta 56:een, ja kokonaisäänimäärä nousi 33 612 äänellä (yhteensä 296 529).

Lisäpaikat tulivat Uudeltamaalta, Viipurin läntisestä ja itäisestä vaalipiiristä, Mikkelin läänistä sekä Vaasan itäisestä vaalipiiristä. Uudellamaalla voitto oli vaalitekninen ja toi takaisin edellisvaaleissa yllättäen menetetyn paikan, vaikka ääniosuus hieman laski. Muissa mainituissa vaalipiireissä kannatus oli lievässä nousussa, selkeimmin Viipurin läntisessä vaalipiirissä ja Mikkelin läänissä. Viipurin itäisessä vaalipiirissä auttoi myös uusi vaalipiirijako. Vaasan itäisessä vaalipiirissä saavutettiin nyt se lisäpaikka, joka kannatuksen kasvun perusteella olisi voinut tulla jo edellisvaaleissa.

Eteläpohjalaiset kansanedustajat olivat varoitelleet maakuntansa talonpoikien tyytymättömyydestä punamultaan, ja vaalitulos näytti ensi silmäyksellä vahvistavan varoitukset: Vaasan eteläisessä ja pohjoisessa vaalipiirissä Maalaisliitto menetti kummassakin yhden edustajapaikan. Menetyksiin vaikutti kuitenkin merkittävästi vaalipiirijaon muutos, joka vähensi jaossa olevien paikkojen määrää molemmissa kahdella. Tappiota kärsivät vaalipiirien kaksi suurinta puoluetta, RKP ja Maalaisliitto. Vaasan eteläisessä vaalipiirissä Maalaisliiton kannatus myös hieman laski, mutta pohjoisessa ääniosuus jopa nousi hieman. Tulos ei siis Etelä-Pohjanmaallakaan ollut niin heikko kuin pelkkä paikkaluvun väheneminen antaisi ymmärtää.

Kun 1930-lukua tarkastellaan kokonaisuutena, maalaisliiton kannatusalueet ryhmittyvät menestykseltään seuraavasti:
1) Taantuvat alueet: Uusimaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Häme, Viipurin läänin länsiosa, raja- Karjala ja Oulun läänin eteläosa.
2) Suhteellisen tasaisin kannatuksen alueet: Mikkelin lääni, Karjalan kannas ja Sortavalan seudut, Vaasan lääni ja Kainuu.
3) Edistyvät alueet: ”Savon käytävä” ja Lappi.

Maalaisliiton ensimmäiset piirretyt vaalijulisteet vuoden 1939 eduskuntavaaleissa.