Uhka idästä, tuki Saksasta

Talvisodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton diplomaattisuhteet palautuivat, mutta suhteet pysyivät kireinä. Neuvostoliitto syytti jatkuvasti Suomen johtoa ja yleistä mielipidettä vihamielisyydestä. Myös presidentti Kallion suhtautuminen uuteen neuvostolähettilääseen Ivan Zotoviin tulkittiin Moskovassa epäystävälliseksi, kun taas Zotov itse esiintyi Suomessa uhkailevasti ja määräilevästi.

Suomen asema välirauhan aikana oli vaikea ja turvaton. Tilanne nähtiin koko kansakunnan olemassaoloa uhkaavana kriisinä. Neuvostoliitto oli edelleen vihamielinen ja samalla tiiviissä suhteessa Saksaan. Suomea talvisodassa tukeneet länsivallat olivat kaukana, ja Pohjoismaat pitäytyivät puolueettomuudessa. Siksi puolustusvalmiutta vahvistettiin: uusia ikäluokkia kutsuttiin palvelukseen, armeijan varustelua jatkettiin määrätietoisesti ja uudelle itärajalle aloitettiin laajat linnoitustyöt.

Puolueet hyväksyivät puolustuksen vahvistamisen välttämättömyyden, vaikka ne samalla puolustivat omien kannattajaryhmiensä etuja. Hyvä esimerkki tästä oli maalaisliiton suhtautuminen armeijan hevosottoihin elokuussa 1940. Puolueen edustajat arvostelivat voimakkaasti hevosten kuljetuksessa ja hoidossa ilmenneitä puutteita, ja asiasta käytiin valittamassa pääministerille. Vaikka ongelmat koskivat erityisesti maanviljelijöitä, maalaisliitto ei halunnut tehdä välikysymystä, koska sen pelättiin heikentävän Suomen ja armeijan mainetta ulkomailla.

Maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kukkonen kuvasi puolueen tunnelmia maaliskuussa 1940 pitämässään ulkopoliittisessa katsauksessa. Hänen mukaansa Suomen tärkein tehtävä oli vakuuttaa maailmalle, että maa oli talvisodan ”moraalinen voittaja”, joka oli joutunut hyväksymään epäoikeudenmukaisen pakkorauhan. Kukkonen suhtautui hyvin kriittisesti Ruotsin toimintaan talvisodan aikana, mutta piti silti tärkeänä, että Suomi solmisi Ruotsin kanssa sotilasliiton, johon myös Norja liittyisi.

Talvisodan jälkeen Suomen ulkopoliittinen asema heikkeni nopeasti. Ajatus pohjoismaisesta puolustusliitosta kariutui, koska Neuvostoliitto piti sitä vihamielisenä revanssipolitiikkana. Samalla Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan muutti koko Pohjolan strategisen tilanteen: Norja miehitettiin ja Ruotsi sekä Suomi jäivät eristyksiin länsivalloista. Keväällä ja kesällä 1940 Suomen johto alkoi vähitellen nähdä Saksan ainoana mahdollisena tukijana. Tilannetta kuvattiin synkäksi: Tanska oli miehitetty, Norja oli sortumassa ja Ruotsiakin uhattiin. Niinpä Suomen suhteita Saksaan oli vahvistettava. Tästä syystä Berliiniin lähetettiin uudeksi lähettilääksi entinen pääministeri T. M. Kivimäki, joka onnistui luomaan yhteydet Saksan johtoon.

Saksan voitot lännessä kesällä 1940 muuttivat tilanteen ratkaisevasti. Kun Ranska antautui, Suomessa ymmärrettiin, ettei Britannia tai Ranska kykenisi turvaamaan Suomen asemaa. Samanaikaisesti Neuvostoliitto lisäsi painostustaan. Baltian maiden miehitys herätti Suomessa pelkoa samankaltaisesta kohtalosta. Neuvostoliitto vaati korvauksia, puuttui Petsamon kysymykseen ja ampui alas suomalaisen matkustajakone Kalevan kesäkuussa 1940. Suomen hallitus ei uskaltanut edes tehdä virallista protestia.

Kesällä 1940 Suomen poliittinen johto alkoi määrätietoisesti hakeutua Saksan vaikutuspiiriin. Hallituksen sisällä uskottiin, että Suomen turvallisuus riippui siitä, estäisikö Saksa Neuvostoliittoa alistamasta Suomea samalla tavoin kuin Baltian maat. Saksalaisiin pyrittiin luomaan paremmat suhteet niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Eduskunnassa keskusteltiin siitä, olivatko esimerkiksi Väinö Tanner ja Risto Ryti Berliinissä epäsuosiossa ja miten Suomen asemaa voitaisiin parantaa.

Syksyllä 1940 Saksan politiikka alkoi muuttua ratkaisevasti. Adolf Hitler antoi heinäkuussa 1940 käskyn valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Tämän seurauksena Saksa alkoi nähdä Suomen mahdollisena strategisena kumppanina. Saksalaiset lähettiläät kävivät Helsingissä tunnustelemassa yhteistyötä, ja elokuussa everstiluutnantti Joseph Veltjens tarjosi Suomelle aseita sekä pyysi kauttakulkuoikeutta Norjaan siirtyville saksalaisjoukoille. Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim hyväksyi järjestelyn, ja syyskuussa ensimmäiset saksalaiset joukkojenkuljetukset saapuivat Suomeen.

Tämä merkitsi käytännössä sitä, että Molotov–Ribbentrop-sopimus oli Suomen kohdalla murtumassa. Suomi alkoi suhtautua aiempaa tiukemmin Neuvostoliiton vaatimuksiin, esimerkiksi Petsamon nikkelikiistassa. Samalla Neuvostoliitto huolestui Suomen ja Saksan lähentymisestä.

Marraskuussa 1940 Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov matkusti Berliiniin keskustelemaan Saksan johdon kanssa. Neuvotteluissa Hitler teki selväksi, ettei Saksa enää hyväksynyt Suomen joutumista kokonaan Neuvostoliiton hallintaan. Saksa tarvitsi Suomea strategisesti ja taloudellisesti eikä halunnut uutta sotaa Itämeren alueelle. Suomessa tämä tulkittiin merkiksi siitä, että Saksa oli levittänyt ”sateenvarjonsa” Suomen ylle.

Saksan ja Neuvostoliiton neuvotteluissa Neuvostoliitto esitti ensin vaatimuksen pääsystä Atlantille, mutta Saksa torjui sen. Tämän jälkeen Neuvostoliitto ehdotti etupiirien rajaksi Tornionjokea, mutta myös tämä vaatimus hylättiin.

Berliinin neuvottelujen jälkeen Saksan ulkoministeri käytti kuvausta siitä, että Führer oli levittänyt “suojaavan sateenvarjonsa” Suomen ylle. Ribbentrop välitti ajatuksen Metzgerille, joka kertoi siitä edelleen suomalaisille.

Saksan muuttunut suhtautuminen vapautti Suomen johdon toimimaan aiempaa aktiivisemmin, sillä maa oli elänyt jatkuvassa Neuvostoliiton painostuksen ja pelon ilmapiirissä. Vaihtoehto nähtiin parempana kuin se uhkaava tilanne, jossa Suomi oli aikaisemmin ollut. Vaikka päätöksiä tehtiin osittain lainvastaisella tavalla ja hyvin suppeassa piirissä, ne eivät herättäneet vakavaa vastustusta.

Kun saksalaisten joukkojen saapumista Vaasaan käsiteltiin hallituksessa ensimmäisen kerran 24. syyskuuta, osa ministereistä, muun muassa Viljami Kalliokoski, arvosteli menettelytapaa. Itse ratkaisua ei kuitenkaan pidetty irtautumisena puolueettomuudesta, vaan välttämättömänä vastapainona Neuvostoliiton painostukselle. Yleinen mielipide Suomessa suhtautui tapahtumiin hyväksyvästi ja koki ne helpotuksena.

Ulkoministeri Rolf Witting kuvasi myöhemmin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle tapahtumia Uuno Hannulan mukaan toteamalla: ”Ne tulivat vain, ne tulivat vain.” Hänen mukaansa sotilaat olivat järjestäneet asian, eikä edes ulkoministerille ollut kerrottu siitä kuin muutamaa päivää aiemmin, jolloin tilanteeseen ei enää voitu vaikuttaa. Päätöksiä ei tehnyt koko hallitus tai sen ulkoasiainvaliokunta, vaan pieni sisäpiiri. Presidentti, eduskunta ja suuri osa hallituksesta sivuutettiin, ja heidät asetettiin valmiiden ratkaisujen eteen. Sama koski myös Maalaisliittoa.