Maalaisliitto, Saksa ja Suur-Suomi-ajattelu jatkosodassa

Maalaisliitolla ei ollut erityisiä ”ystävyysmaita” toisin kuin useimmilla Suomen puolueilla. Yhteistyösuhteet Keski-Euroopan ja Pohjolan talonpoikaispuolueisiin eivät johtaneet yleisiin sympatioihin. Asenne Neuvostoliittoon oli luonnollisesti jyrkän kielteinen, olihan puolueen ohjelmakin voimakkaan antikommunistinen: ”kommunismi, huliganismi ja muu rikollisuus olisi maasta hävitettävä”.

Jatkosodan aikana maalaisliitosta tuli varsin saksalaismielinen puolue. Poliitikkoja ja lehtimiehiä kävi Saksassa. Ilmiö koski sekä puolueen johtoa että huomattavaa osaa lehdistöstä. Vaikka heidän havaintonsa olivat erityisesti kansallissosialistisen järjestelmän osalta hyvinkin kriittisiä, he näkivät samalla vahvan ja Suomeen arvostavasti suhtautuvan liittolaisen.

Maalaisliiton suuntautuminen Saksaan selittyy yksinkertaisesti sillä, että Saksa nähtiin ainoana turvana Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Tiedot Hitlerin muuttuneesta asenteesta herättivät iloa ja helpotusta. Kun lehdistösihteeri Hans Metzger kertoi führerin ”sateenvarjosta” opetusministeri Antti Kukkoselle, ystävykset joivat riemukahvit.
Maalaisliiton lehdet suhtautuivat Saksaan kunnioittavasti. Kun Hitler puheessaan 22.6.1941 kertoi torjuneensa Molotovin Suomeen kohdistuneet vaatimukset edellisenä syksynä, koko porvarilehdistö esitti Saksalle siitä kiitokset. Ilkan pääkirjoituksessa 1.7.1941 käytettiin ilmaisua ”liitto” Suomen ja Saksan suhteesta, joskin se jäi yksittäistapaukseksi ja lienee tulkittavissa Artturi Leinosen lipsahdukseksi. Aseveljeyssuhteesta taas ei ollut mitään epäilystä. Siinä ja muissakin Saksan-suhteiden vivahteissa Ilkka ja muu maalaisliiton lehdistö pysyivät hallituksen linjoilla katkeraan loppuun asti.

Paljon merkitsi muutaman johtomiehen asenne. Merkittävin heistä oli Kukkonen, joka oli maalaisliiton tärkein ulkopoliittinen vaikuttaja talvisodan jälkeen. Hän oli kuulunut maan johtaviin ulkopoliitikkoihin jo ennen sotia ja toiminut ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana vuodesta 1931 lähtien. Myöhemmin hän oli pitkään ministerinä, myös sotavuosina. Rytin toisessa hallituksessa sekä Rangellin hallituksessa Kukkonen kuului ulkoasiainvaliokuntaan.
Vaikka Kukkonen vierasti kansallissosialismia ja ilmaisi tämän kantansa myös sodan aikana, se ei haitannut suhteiden hoitoa Saksaan. Opetusministerinä hän tuki saksalaisten kulttuuriponnistuksia Suomessa. Saksan Helsingin lähetystö piti tiivistä yhteyttä suomalaisiin poliitikkoihin ja viranomaisiin. Lähettiläs Wipert von Blücherin ohella keskeinen henkilö oli lehdistöasiamiehenä toiminut Hans Metzger, joka toimi myös Gestapon ja kansallissosialistisen puolueen yhteyshenkilönä.

Kukkosella oli erityisen läheinen ystävyys- ja luottamussuhde Metzgeriin. He olivat tutustuneet jo 1920-luvulla. Kun Metzger saapui Helsinkiin syksyllä 1939, Kukkonen esitteli hänet monille tärkeille vaikuttajille. Metzgerin mukaan Kukkonen piti häntä ”henkilökohtaisena liittolaisena taistelussa ateistista Neuvostoliittoa vastaan” eikä jatkosodan puhjettua salannut häneltä mitään. Kukkonen oli Saksalle ainutlaatuinen tietolähde, mutta ei suinkaan ainoa. Vastaavanlaisesta luottamussuhteesta voidaan puhua myös ulkoministeri Rolf Wittingin ja suurlähettiläs Blücherin välillä. Witting informoi saksalaisia varsin runsaasti muun muassa pitkien epävirallisten lounaiden yhteydessä.
Kukkosen ja Metzgerin välinen tietojenvaihto toimi molempiin suuntiin talvisodan kynnykseltä aina jatkosodan loppuun saakka. Metzgerin mukaan Kukkosella oli tähän Rytin suostumus, sillä hänen tietonsa esimerkiksi Saksan Moskovan-lähetystöstä tulleista salasanomista hyödyttivät Suomen hallitusta. Kukkonen pyysi myös Blücheriltä luvan saada vaihtaa tietoja Metzgerin kanssa.

Kukkosen yhteydet Saksaan olivat yleisesti tiedossa. Tämä vaikutti osaltaan siihen, ettei hän ulkoasiainvaliokunnan jäsenyydestään huolimatta koskaan kuulunut hallitusten sisimpään päätöksentekopiiriin. Kukkonen ajoi määrätietoisesti ensin Suomen ja Saksan lähentymistä ja myöhemmin maiden välisen liittosuhteen säilyttämistä. Hän tulkitsi jatkosodan aikaisen yhteistyön nimenomaan liittosuhteeksi eikä vain erillissotaa käyvien maiden väliseksi aseveljeydeksi. Tämä näkemys vaikutti myös keskustelujen avoimuuteen. Kun Kukkonen jäi vuonna 1943 pois hallituksesta, Saksa menetti sieltä arvokkaimman ystävänsä ja tietolähteensä. Kukkosen lisäksi Metzger piti Rangellin hallituksessa varauksettomana Saksan ystävänä vain kokoomuslaista oikeusministeri Lehtosta.

Tavallaan Kukkosen seuraajaksi ”Saksan intressien valvojana” tuli Tyko Reinikka, jonka Kukkonen tutustutti Metzgeriin. Suhde ei kehittynyt yhtä läheiseksi, vaikka Reinikkakin kannatti taistelun jatkamista Saksan rinnalla ”lopulliseen voittoon” asti. Liittolaisuus oli hänelle yhtä selvä asia kuin Kukkosellekin. Hänen avosuisuutensa tiedettiin, eikä esimerkiksi Mannerheim suostunut tulemaan neuvotteluihin, joissa Reinikka oli läsnä.

Metzgerin laajaan tuttavapiiriin mahtui myös monta muuta maalaisliittolaista. Koska Metzger osasi suomea, hänen oli helppo solmia kontakteja myös kielitaidottomiin kansanedustajiin. Niukkasen kanssa hän asioi paljon, mistä jäi mainintoja eduskuntaryhmän pöytäkirjoihinkin. E. M. Tarkkasen Metzger tunsi ”tarkkasen tarkasti”. Ystäviin kuuluivat myös ministeri K. J. Ellilä sekä kansanedustaja Kalle Kämäräinen.

Urho Kekkosenkin Metzger tunsi hyvin. Vaikka hän paheksui tämän linjanmuutosta, hän ei voinut olla antamatta tunnustusta Kekkosen taidolle pitää erillään Saksan ideologinen arvostelu ja sen armeijan menestyksen ihailu. Maalaisliitto oli jatkosodan aikana Suomen Saksaan nojaavan politiikan varma tuki ja suhteelle uskollinen lähes loppuun saakka.
Maalaisliiton ryhmäpuheenvuorossa 25.6.1941 otettiin tiivistetysti kantaa alkaneeseen sotaan ja sen päämääriin. Juho Niukkanen luki ryhmän yksimielisen lausuman, jossa ylistettiin Saksan mahtavan armeijan kanssa tapahtuvaa yhteistoimintaa ja toivottiin, että Moskovan rauhan rajat siirrettäisiin sinne, minne ne historiallisesti kuuluivat.

Virallisesti Suomi ilmoitti käyvänsä puolustussotaa, vaikka sotatoimet olivat kiistatta hyökkäyksellisiä. Tavoitteena oli ”turvattu tulevaisuus” ja jopa ”ikuisen uhkan hävittäminen”. Tavoite jousti sotaonnen mukaan. Vanhan rajan ylitys oli monelle yllätys. Kukkonen arveli, että hän itse ja monet muut olisivat vastustaneet rajan ylitystä, jos heillä olisi ollut tilaisuus sanoa mielipiteensä. Maalaisliitossa harvat epäilijät eivät protestoineet ainakaan ääneen. Epäilijäksi ilmoittautui jälkeenpäin moni.

Vihtori Vesterinen kertoo muistelmissaan, että monet maalaisliiton kansanedustajat vastustivat etenemistä. Vesterinen kysyi myös, mitä Suomi tekisi Itä-Karjalalla, eikä halunnut sen liittämistä Suomeen sen enempää kuin Karjalan jälleenrakentamiseenkaan ryhtymistä. Epäilijöitä oli, mutta he puhuivat hiljaa pienissä ryhmissä. Ulospäin oli näytettävä vahvalta ja yksimieliseltä.

Suomen hallituksen virallinen päämäärä sodassa oli vain vuoden 1939 rajojen palauttaminen. Suomi korosti käyvänsä erillissotaa Saksan myötäsotijana, mutta ei varsinaisena liittolaisena.
Tosiasiassa Suomi näki kesällä 1941 avautuvan houkuttelevia idänpoliittisia mahdollisuuksia, joilla perusteltiin historiallisesti Itä-Karjalan ja Kuolankin liittämistä Suomeen tai rajan siirtämistä Nevajoelle. Ylipäällikön päiväkäsky puhui valmistautumisesta ristiretkelle ja pyhään sotaan, ja kuuluisassa miekantuppikäskyssä luvattiin Karjalan vapautta ja suurta Suomea.

Venäläiset tulisivat kuitenkin aina olemaan uhka Suomelle. ”Tulevaisuutemme on yhden kortin varassa”, arvioi Kukkonen ja korosti, että suhteiden Saksaan tuli olla luottamukselliset ja avoimet. Heljas totesi kyllä ulkoasiainvaliokunnassa kansan epäilyt joukkojen edettyä Karjalaan, mutta piirijärjestönsä kokouksessa hän puolusti Saksan-liittoa ja puhui Suomesta Saksan tärkeimpänä liittolaisena.

Hänenkin mielestään päätavoite oli talvisodassa menetettyjen alueiden palauttaminen, eivät niinkään lisävalloitukset. Asutuksesta vastaavaa ministeri Kalliokoskea oli paheksuttu, koska hän oli keskittynyt vain palautettujen alueiden asuttamiseen ja viivytellyt toimenpiteitä Itä-Karjalassa; usko Suur-Suomeen oli jo alkanut hiipua.

Kun päätettiin luovutettujen alueiden palauttamisesta Suomen valtioalueeseen ja Moskovan rauhan mitätöimisestä, maalaisliitto oli yksituumaisesti mukana. Maalaisliiton ryhmä hyväksyi varauksetta hallituksen tiedonannon sodan päämääristä.

Hyökkäysvaiheen muututtua asemasodaksi myös maalaisliiton viralliset äänenpainot muuttuivat pidättyvämmiksi ja korostivat sodan suurimpana päämääränä pysyvän rauhan saavuttamista. Valloitukset nähtiin lähinnä turvallisuuden takaajina. Uuno Hannula, joka korostaa suhtautuneensa Itä-Karjalaan etenemiseen kriittisesti, esitti Pohjolan Sanomissa toukokuussa 1942 epäilemättä yleisen toiveen: ryssä lyötäisiin maailmansodassa mahdollisimman matalaksi, jolloin ”tämä sota toisikin tullessaan sadaksi vuodeksi rauhan Suomelle”. Se oli päämäärä, valloitukset enintään väline.

Maalaisliitto oli monessa suhteessa jatkosotaa käyvän Suomen vankka tukija. Se oli uskollinen osa sotaa käyvää Suomen kansaa ja korosti henkistä yksimielisyyttä niin suuren huomisen kuin hädänkin hetkellä. Se edusti väestönosaa, jonka taakka kotirintamalla oli hyvin raskas. Sen lojaalisuus oli oleellinen kansakunnan kestävyyden kannalta. Se kesti.