Maalaisliitossa karsastettiin Rytiä, mutta hyväksyttiin lopulta

Presidentti Kyösti Kallion terveys oli heikentynyt vakavasti jo ennen talvisotaa. Sodan rasitukset ja vaikea poliittinen tilanne kuluttivat häntä entisestään, ja elokuussa 1940 hänen terveytensä romahti lopullisesti aivoinfarktin seurauksena. Kallio halvaantui eikä enää kyennyt hoitamaan tehtäviään. Poliittisissa piireissä ymmärrettiin, että presidentin vaihdos oli väistämätön, vaikka asiasta puhuttiin aluksi varovasti kunnioituksesta sairasta presidenttiä kohtaan. Käytännössä maan johtaminen oli jo siirtynyt pääministeri Risto Rytille ja ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimille.

Virallinen keskustelu presidentin seuraajasta alkoi vasta marraskuun lopussa 1940, kun Kallio pyysi eroa terveydellisistä syistä. Hallitus ehdotti, että uuden presidentin valitsisivat vuoden 1937 valitsijamiehet, ja eduskunta hyväksyi poikkeuslain joulukuun alussa. Selvimpänä seuraajaehdokkaana pidettiin pääministeri Rytiä, jota tukivat erityisesti sosialidemokraatit ja Väinö Tanner. Maalaisliitossa suhtautuminen Rytiin oli kuitenkin kielteistä. Puolueessa muistettiin vanhat ristiriidat, erityisesti siirtoväen asutusta ja korvauksia koskeneet kiistat. Karjalaiset maalaisliittolaiset kokivat Rydin suhtautuneen siirtoväkeen epäoikeudenmukaisesti. Siksi puolue alkoi etsiä vaihtoehtoisia ehdokkaita.

Vahvimmaksi maalaisliittolaiseksi vaihtoehdoksi nousi Oulun läänin maaherra E. Y. Pehkonen. Häntä pidettiin kokeneena ja puolueelle sopivana ehdokkaana. Hänen tuekseen asettuivat muun muassa Tyko Reinikka, Juho Niukkanen ja Uuno Hannula. Samalla arvioitiin muitakin mahdollisia ehdokkaita, joita olivat J. K. Paasikivi, P.E. Svinhufvud, T.M. Kivimäki ja Hugo Suolahti. Osa maalaisliittolaisista piti Rytiä ulkopoliittisesti vaarallisena ja sisäpoliittisesti liian valtiokeskeisenä.

Presidentinvaalista tuli nopeasti myös ulkopoliittinen kysymys. Saksaa ja Neuvostoliittoa tarkkailtiin jatkuvasti, ja ehdokkaiden hyväksyttävyys suurvalloille vaikutti ratkaisevasti keskusteluun. Osa maalaisliittolaisista uskoi, ettei Saksalle sopisi Ryti hänen vapaamuurariyhteyksiensä vuoksi, mutta toisaalta Neuvostoliitto suhtautui kielteisesti moniin muihin ehdokkaisiin.

Vähitellen puolueessa alkoi vahvistua käsitys siitä, että kansallinen yksimielisyys oli tärkeämpää kuin oman ehdokkaan ajaminen. Tässä keskeisessä asemassa olivat muun muassa Urho Kekkonen, Viljami Kalliokoski ja Vihtori Vesterinen. He korostivat, että maan ulkopoliittinen asema oli niin vaikea, ettei presidentinvaalista saanut syntyä sisäpoliittista kriisiä.

Ratkaiseva käänne tapahtui, kun Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ilmoitti Suomen lähettiläs Paasikivelle, että Neuvostoliitto pitäisi rauhansopimuksen rikkomisena sitä, jos presidentiksi valittaisiin Mannerheim, Svinhufvud, Kivimäki tai Tanner. Samalla myös Saksa antoi ymmärtää hyväksyvänsä Neuvostoliiton kannan. Tämän jälkeen vaihtoehdot käytännössä katosivat, ja Ryti jäi ainoaksi realistiseksi ehdokkaaksi.

Lisäksi toipuva presidentti Kallio ilmoitti tukevansa Rydin valintaa. Maalaisliiton vastustus murtui lopullisesti, ja puolueen valitsijamiesryhmä päätti hyväksyä Rydin ehdokkuuden. Joulukuun 19. päivänä 1940 Ryti valittiin presidentiksi käytännössä yksimielisesti. Samana päivänä Kyösti Kallio kuoli Helsingin rautatieasemalla matkalla kotiinsa. Hänen kuolemastaan tuli yksi Suomen historian dramaattisista hetkistä. Monet maalaisliittolaiset kokivat samalla, että heidän vaikutusvaltansa Suomen politiikassa oli heikkenemässä. Tulevat vuodet näyttivätkin siirtävän vallan painopistettä yhä enemmän presidentille, armeijalle ja suurvaltapolitiikan paineille.

Presidentiksi valitun Rydin asema ei kuitenkaan poistanut jännitteitä maalaisliiton ja muun poliittisen johdon välillä. Puolueessa ajateltiin, että vasemmiston saatua haluamansa presidentin ja eduskunnan puhemiehen, pääministerin paikan tulisi kuulua maalaisliitolle. Ryti antoi ymmärtää olevansa valmis hyväksymään maalaisliittolaisen pääministerin. Mahdollisina ehdokkaina pidettiin erityisesti E.Y. Pehkosta, Tyko Reinikkaa ja K. T. Jutilaa. Käytännössä vakavin yritys liittyi Pehkoseen, jonka Ryti kutsui Helsinkiin hallitustunnusteluihin joulukuussa 1940.

Hanke kuitenkin kariutui sosialidemokraattien vastustukseen. Vaikka Pehkosta pidettiin pätevänä, sosialidemokraatit muistivat hänen aikaisemmat ristiriitansa työväenliikkeen kanssa. Lopulta Pehkonen vetäytyi neuvotteluista vuoden 1940 viimeisenä päivänä. Tilalle nousi kompromissiehdokkaaksi Suomen Pankin johtokunnan jäsen Jukka Rangell. Hänen hallituksensa nimitettiin tammikuussa 1941. Maalaisliitto osallistui siihen vastahakoisesti, ja puolueessa koettiin, ettei heidän vaikutusvaltaansa arvostettu. Rangellia pidettiin kokemattomana, ja hallitusta kutsuttiin jopa ”presidentin hallitukseksi”, koska Ryti ohjasi sen toimintaa voimakkaasti.

Rangellin hallituksen aikana suurimmaksi kiistaksi nousi siirtoväen vastikemaa-asia eli kysymys siitä, millä ehdoilla Karjalan evakoille hankittaisiin korvaavaa maata. Maalaisliiton karjalainen siipi vaati nopeita ja laajoja ratkaisuja, kun taas ruotsinkieliset piirit vastustivat pakkolunastuksia. Kiista kärjisti suhteita sekä hallituksen sisällä että maalaisliiton omassa eduskuntaryhmässä. Erityisen kriittisiä olivat Niukkanen ja Kekkonen, jotka syyttivät hallitusta puolueen päätösten sivuuttamisesta. Maalaisliitto uhkasi jopa vetäytyä hallituksesta.

Lopulta puolue ei kuitenkaan lähtenyt oppositioon, vaikka hallituksen ja puolueen väliset suhteet jäivät erittäin kireiksi. Kiista osoitti, kuinka vaikeaa sodanaikaisen Suomen politiikka oli: sisäpoliittiset ristiriidat, siirtoväen ongelmat ja suurvaltapaineet limittyivät jatkuvasti toisiinsa. Keväällä 1941 poliittinen huomio alkoi kuitenkin siirtyä yhä enemmän ulkopolitiikkaan sekä Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan uhkaan. Suomessa alettiin valmistautua tilanteeseen, jossa menetetyt alueet voitaisiin ehkä vallata takaisin asevoimin.