Marssi jatkosotaan

Suomi tarttui tilaisuuteen hankkia hyvitys talvisodasta, kun Saksa sitä tarjosi. Ratkaisua helpottivat Neuvostoliiton harjoittama uhkaava painostus sekä Suomen liukuminen taloudelliseen ja elintarvikehuollolliseen riippuvuuteen Saksasta, jonka aktiivisuus Suomen suuntaan lisääntyi, kun Hitler teki päätöksen ryhtyä valmistelemaan sotaretkeä Neuvostoliittoon. Lisäksi Saksa ilmoitti halunsa myydä aseita.

Suomen ratkaisun teki suppea sisärengas, eräänlainen epävirallinen sotakabinetti. Siihen kuuluivat hallituksesta Risto Ryti, Jukka Rangell, Rolf Witting ja Rudolf Walden sekä C.G.E. Mannerheim. Koko hallitus tai sen ulkoasiainvaliokunta käsittelivät ulkopoliittisia asioita vain harvoin. Eduskunta pidettiin kokonaan sivussa. Vaikka maalaisliitosta Antti Kukkonen kuului hallituksen ulkoasiainvaliokuntaan, ei hänelle uskottu diplomaattien salaisuuksia juuri enempää kuin säännöllisesti viikoittain kokoontuneelle hallituksen iltakoululle. Kukkoselle ei myöskään kerrottu mitään SS-pataljoonan värväyksestä. Muutkaan maalaisliittolaiset eivät osallistuneet keskeisimpään päätöksentekoon.

Maalaisliitto marssi kuitenkin mukana, joskin vasta toisessa portaassa. Käytännössä sisärengas toimi täydessä sopusoinnussa poliitikkojen enemmistön kanssa. Tämä koski erityisesti porvarillisia puolueita, ja maalaisliittolaiset kuuluivat tähän joukkoon. Maalaisliiton eduskuntaryhmää – kuten yleensäkin eduskuntaa – informoitiin ulkopolitiikasta kesällä ja syksyllä 1940 niukasti ja valikoiden. Esimerkiksi ryhmävaltuuskunnassa Juhani Leppälä selosti keskustelujaan maataloushallituksen ylijohtaja K. J. Ellilän kanssa ”Saksan asioista”, mutta muuta ei pöytäkirjaan merkitty.

Perusteellisempi ulkopoliittinen keskustelu käytiin presidentinvaalin yhteydessä eduskuntaryhmän ja lisätyn keskushallituksen yhteiskokouksessa. Ulkopoliittiset syyt olivat keskeisiä myös Rydin tukemisessa presidentiksi. Urho Kekkosen mukaan Rydin valinta osoittaisi ulkomaailmalle, että Suomi halusi elää riippumattomana. Juho Niukkanen, joka oli jo saanut tietää Molotovin ja Hitlerin Berliinin-neuvottelujen pääkohdat, korosti useaan otteeseen, että presidentinvaalissa oli kysymys ennen kaikkea ulkopolitiikasta. Hän viittasi Berliinin neuvotteluihin, joissa Neuvostoliitto oli esittänyt vaatimuksia, jotka Saksa oli torjunut. Niukkanen kertoi myös keskustelleensa lehdistöattasea Hans Metzgerin kanssa. Hänen mukaansa Suomi voisi vielä joutua puolustautumaan ase kädessä.

Yleisesti kansanedustajat ja puolueen kenttäväki ajattelivat samalla tavalla. Karjalainen Juho Kurki valitti presidentinvaalin olevan ulkopoliittisen painostuksen alainen, mutta hyväksyi tilanteen, koska ulkopolitiikan katsottiin olevan ensisijainen ja sisäpolitiikan tuli tukea sitä. Ainoan selvästi toisenlaisen puheenvuoron käytti kansanedustaja Yrjö Schildt, jonka näkemykset ennakoivat myöhempää jatkosodan aikaista ”rauhanoppositiota”. Schildtin mielestä presidentiksi olisi sopinut parhaiten sosiaalidemokraatti Väinö Voionmaa, sillä hänen kauttaan suhteet Ruotsiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin olisivat vahvistuneet. Schildt varoitti myös Suomen joutuvan yhä syvemmälle Saksan holhoukseen.

Kukkonen totesi, ettei ollut levoton Neuvostoliiton suhteen, vaikka sen lähettiläs edelleen puuttui Suomen asioihin. Hänen mukaansa oli nähtävissä, että Saksa oli muuttanut suhtautumistaan Suomeen eikä sallisi sotaa Itämeren piirissä. Lähettiläs Blücher oli vakuuttanut Kukkoselle, että Neuvostoliitto oli otettu huomioon Saksan laskelmissa. Samansuuntaista tietoa toi myös Niukkanen Metzgeriin vedoten. Samalla Niukkanen arvosteli Cajanderin hallituksen ulkopolitiikkaa väärin suunnatuksi.

Niukkanen totesi eduskuntaryhmän istuntokauden päätöspuheessa 13.1.1941, että suomalaiset olivat eläneet ”puukko kurkulla”, kun talvisodan katkeroittama Neuvostoliitto oli yrittänyt ensin lietsoa kapinaa Suomessa ja sitten Berliinissä saada Saksalta luvan Suomen valloittamiseen, kuitenkaan siinä onnistumatta. SS-pataljoonasta ei puolue-elimissä tai eduskuntaryhmässä virallisesti keskusteltu. Värväys nähtiin muodollisesti yksityisenä hankkeena, jota ajoivat lähinnä oikeistopiirit ja -järjestöt. Tiettävästi enemmistö maalaisliittolaisista kansanedustajista suhtautui värväykseen kielteisesti. Tätä tukee se, että osa heistä osallistui sosialidemokraattien keväällä 1941 aloittamaan värväyksen vastaiseen kampanjaan, jossa pääministeriltä vaadittiin toimia värväyksen lopettamiseksi. Käytännön toimenpiteisiin ei ryhdytty, ja värväys olikin jo loppuvaiheessa. SS-joukkoihin lähti nuoria usein varsin tietämättöminä joukkojen todellisesta luonteesta. Tunnetuin suomalaisessa SS-pataljoonassa palvellut maalaisliittolainen oli myöhempi Kymenlaakson piirin puheenjohtaja, kansanedustaja ja puolustusministeri Sulo Suorttanen.

Kun ”suuri vyöry” kesäkuussa alkoi, maalaisliitto oli mukana täysin sydämin. Kun koko hallitusta informoitiin saksalaisdivisioonien sijoittamisesta Pohjois-Suomeen, eivät maalaisliittolaiset asettaneet kyseenalaiseksi politiikan oikeellisuutta. Myöskään Niukkasella ei ollut mitään tapahtumien kulkua vastaan. Kun eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa informoitiin asiasta, maalaisliittolaisista esim. Lennart Heljas hyväksyi toimenpiteet, mutta Uuno Hannula arvosteli valiokunnan sivuuttamista ja totesi Pohjois-Suomen olevan tosiasiallisesti vieraan valtion miehittämä.

Niukkanen piti sodan syttymistä varmana: Suomen suunta oli nyt Saksaan päin, ja tavoitteena oli Karjalan takaisin saaminen. Hänen mielestään hallitus olisi pitänyt vaihtaa, jotta kaikki mahdollisuudet osattaisiin käyttää hyväksi, sillä tällaisia tilaisuuksia tulee ”vain kerran sadoissa vuosissa”. Urho Kekkonen ei kuitenkaan yhtynyt hallituksen vaihtamista koskeviin ajatuksiin. Hänen mukaansa oli yhtenäisyyden aika, ja erityisen tärkeää oli pitää sosialidemokraatit mukana. Hän sai tukea Vihtori Vesteriseltä ja Kalle Kämäräiseltä. Juho Takala puolestaan oli Niukkasen kannalla ja katsoi, että pääministeriksi olisi saatava henkilö, jolla olisi mahdollisimman hyvät suhteet Saksaan. Nyt oli tullut tilaisuus toteuttaa Suur-Suomi-ajatus. Rajat tuli siirtää sellaisille alueille, että niitä voitaisiin puolustaa paremmin. Maalaisliitto lähti jatkosotaan tavoitteenaan Karjalan takaisin saaminen korkoineen.