Taistelu siirtoväen oikeuksista

”Maalaisliitto ei yksin tietenkään voi karjalaisen siirtoväen kohtalosta määrätä. Mutta jos se ehjänä ja yksimielisenä seisoo karjalaisten puolella ja vaatii heille oikeutta, niin se on täyttänyt velvollisuutensa.” Näin määritteli maalasiliitto kantansa siirtoväen kysymykseen Kyntäjä-lehdessä kesällä 1940, valmistautuessaan ensimmäiseen sodan jälkeiseen puoluekokoukseensa, jossa linjat vedettäisiin. Niin myös tapahtui.

Talvisodan rauha ostettiin Karjalan väestön kustannuksella, sanoi kansanedustaja Urho Kekkonen perustellessaan siirtoväen oikeutta saada suojaa, ylläpitoa ja korvausta kansan siltä osalta, jonka omaisuus oli säilynyt. Kekkosesta tuli kansanhuoltoministeriön alaisen Siirtoväen Huollon Keskuksen (SHK) johtaja 3.1.1940 lähtien. Hänen riuskat otteensa ja pureva kielensä siirtoväkeen nyreästi suhtautuvia piirejä, lähinnä yhteiskunnan hyväosaisiin kuuluvia, kohtaan jo talvisodan aikana herättivät huomiota. Rauhan tulo lisäsi työn moninkertaiseksi.

Maalaisliittolaisen asenne siirtoväen periaatteelliseen oikeuteen saada hyvitystä menetyksistään oli selvä. Maansa menettäneet viljelijät, jotka valtaosaltaan olivat pienten perheviljelmien tai niin sanottujen kääpiöviljelmien haltijoita, oli asutettava. Maalaisliitto oli ideologisesti pienviljelijä- ja asutuspuolue.

Hyvin suuri osa 420 000 evakosta oli maalaisliiton äänestäjiä. Eduskuntaryhmän 56 jäsenestä 15 eli 27 prosenttia oli valittu Viipurin läänin vaalipiireistä. Noissa vaalipiireissä maalaisliiton ääniosuus oli 36,8 ja osuus kansanedustajista 42,7 prosenttia. Eräissä Keski-Karjalan kunnissa maalaisliitto sai jopa 80 prosenttia äänistä. Kaikki maalaisliiton karjalaisedustajat Kekkosta lukuun ottamatta olivat paikallista maatalousväkeä.

Maalaisliitolla oli hyvin suuri syy huolehtia kannattajistaan. Puolueessa tunnettiin maalaissiirtoväen arkitodellisuus ja toiveet paremmin kuin muualla. Siirtoväki luotti maalaisliittoon enemmän kuin muihin. Karjalan Liitoksi järjestäytyneet siirtokarjalaiset olivat merkittävänä painostusryhmänä muissakin puolueissa, mutta maalaisliitossa eniten. Juuri karjalaisten poliittissosiaalinen tausta yhdessä Suomessa vahvimmin maalaisliitossa eläneen asutuspoliittisen perinteen kanssa vaikutti siirtoväen asian ratkaisuun suunnilleen heidän toivomallaan tavalla.

Väinö Tanner ja Juho Niukkanen riitelivät jo rauhantekopäivänä. Tanner korosti, ettei mitään pakkoa lähteä uuden rajan taakse olisi sekä ettei pakkokeinoja saisi käyttää. Niukkanen taas vaati, että »joka sorkan» oli tultava pois. Hallitus asettui Niukkasen kannalle ja asukkaille annettiin kehotus lähteä. Sitä myös noudatettiin ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, mikä epäilemättä pelasti Karjalan kansan pakkokyydityksiltä ja tuholta. Niukkanen väitti, että evakuointia viivyteltiin tahallisesti, mistä aiheutui karjalaisten omaisuudelle suuria vahinkoja etenkin karjojen pakkoteurastuksissa. Niukkanen kärjisti kiistaa ja sanoi hallituksesta eronsa yhdeksi syyksi sen, että eivät piitanneet karjalaisista, oli Niukkasen vakaa käsitys.

Kyösti Kallio vaikutti merkittävästi siihen, että Maalaisliitto säilyi melko yhtenäisenä siirtoväen asutusta ja korvauksia koskevissa kysymyksissä. Hänen mielipiteellään ja arvovallallaan oli puolueessa paljon painoa, erityisesti näin tärkeässä ja aatteellisesti herkässä asiassa. Kallio puolusti heti alusta lähtien siirtoväen oikeuksia. Hänessä nousi esiin vahva asutuspoliitikko, ja hän piti selvänä, että karjalaiset sijoitettaisiin asumaan muualle Suomeen sekä saisivat menettämästään omaisuudesta oikeudenmukaiset korvaukset. Maataloudesta elävien kohdalla tämä tarkoitti mahdollisuutta saada oma maatila tai viljelysmaata.

Kallio oli jo sodan aikana huolissaan siirtoväen tulevaisuudesta, ja tämä vaikutti osaltaan siihen, miksi hän suhtautui rauhanneuvotteluihin varovaisesti ja viivytteli niiden hyväksymistä. Heti rauhansopimuksen jälkeen pitämässään radiopuheessa hän korosti, että karjalaisten menetykset tuli jakaa koko kansan vastuuksi. Kun hän sai tietää, että siirtoväkeä kohtaan esiintyi monilla paikkakunnilla kielteisiä asenteita, hän palasi aiheeseen useissa radiopuheissa. Kallion mukaan siirtoväkeä tuli kohdella oikeudenmukaisesti ja heidän perustellut tarpeensa oli turvattava. Hän painotti, että sekä kansalla että hallituksella oli velvollisuus löytää tähän riittävästi tahtoa ja voimaa.

Poliittisen tahdon muuttaminen laiksi annettiin T. M. Kivimäen johtamalle komitealle, jonka mietintö valmistui nopeasti laajojen esitöiden ansiosta. Se julkaistiin 18.4.1940. Pika-asutuslain mukaan siirtoväelle perustettaisiin 30 000 uutta viljelmää, joille osoitettaisiin 225 000 hehtaaria peltoa ja saman verran raivattaisiin lisää. Samalla Karjalan tilarakennetta tasattaisiin määräämällä tiloille enimmäispinta-ala ja vahvistamalla pienimpiä tiloja elinkelpoisiksi, kuitenkin kuntarakenne säilyttäen mahdollisimman pitkälle. Komitean työtä seurattiin tarkasti karjalaisten taholta. Juho Niukkanen varmisti paikkansa komiteassa siirtoväen edustajana, ja toisena maalaisliiton edustajana toimi Vihtori Vesterinen.

Hallituksen esitys siirtoväen pika-asutuslaiksi annettiin eduskunnalle 27.4.1940 pääosin Kivimäen komitean ehdotuksen mukaisena. Lähetekeskustelussa pääministeri piti kuitenkin huonosti harkitun puheenvuoron, joka lisäsi siirtoväen epäluottamusta hallitusta kohtaan. Ryti katsoi, ettei siirtoväellä ollut juridista oikeutta korvauksiin menetyksistään, mikä tulkittiin karjalaisten keskuudessa pääministerin vastahakoisuudeksi. Hallituksen ja siirtoväen välit kärjistyivät. Maalaisliitto joutui hallituksessa eräänlaiseen sisäiseen oppositioasemaan.

Maalaisliiton rivien yhtenäisyyttä vahvisti myös se, että puolue linjasi pika-asutuksen keskeisissä päättävissä elimissään selvästi: ensin lisätyssä keskushallituksessa ja sitten puoluekokouksessa. Myös piireissä annettiin karjalaisten asiaa tukevia päätöksiä ja julkilausumia. Lisätty keskushallitus käsitteli lakiehdotusta eduskunnan maatalousvaliokunnan puheenjohtaja Taavi Vilhulan alustuksen pohjalta. Toisena alustajana oli karjalainen Kaapro Huittinen, joka suhtautui tilanteeseen selvästi pessimistisemmin, sillä suurmaanomistajat ja ruotsinkieliset olivat ryhtyneet jarruttamaan lakia.

Keskushallituksessa korvauskysymyksestä alusti Tyko Reinikka, joka totesi hallituksen esityksen poikkeavan selvästi komitean ehdotuksesta, mikä herätti voimakasta tyytymättömyyttä ja lukuisia kriittisiä puheenvuoroja. Niukkanen arvosteli korvauslakiesitystä ankarasti, ja keskustelussa sen katsottiin aiheuttavan vakavaa epäoikeudenmukaisuutta luovutettujen alueiden asukkaille. Kokous vaati yksimielisesti, että maalaisliiton tuli puolustaa tinkimättä siirtoväen oikeuksia.

Kalliokoski johti käytännön valmistelutyötä suuren valiokunnan ja sen jaoston kautta, joissa pika-asutuslain muutokset muotoiltiin. Niukkanen painotti lain nopeaa hyväksymistä, vaikka edustajia huolestuttivat mahdolliset porsaanreiät, joista varakkaat voisivat hyötyä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä kävi lain vielä pykälittäin läpi ennen toista ja kolmatta käsittelyä ja päätti yksimielisesti kannattaa sitä. Samalla ryhmä esitti ponnen, jonka mukaan muonamiehiä, maatyöläisiä ja pappiloiden maanvuokraajia ei saanut ajaa pois lain toimeenpanon aikana, maanvarauksen ei tullut hyödyttää suurviljelijöitä eikä muuta asutustoimintaa saanut keskeyttää. Pika-asutuslaki hyväksyttiin lähes yksimielisesti 18.6.1940 kahden kuukauden käsittelyn jälkeen, ja Kyösti Kallio vahvisti sen 28.6.1940. Korvauslain käsittely siirtyi kuitenkin elokuuhun.

Pika-asutuslain toimeenpano herätti paljon tyytymättömyyttä, koska lakia pidettiin tulkinnanvaraisena ja sen toteutuksen arvioitiin viivästyvän. Maalaisliitto vaati kesän 1940 puoluekokouksessaan siirtoväelle oikeudenmukaisia korvauksia ja uhkasi vetää ministerinsä hallituksesta, ellei lakia muutettaisi puolueen tavoitteiden mukaiseksi.

Puolueen eduskuntaryhmässä erityisesti karjalaiset kansanedustajat arvostelivat valmistelun hitautta. Niukkanen syytti maatalousministeri Juho Koivistoa liian heikosta toiminnasta ja kritisoi Ahvenanmaan maiden jättämistä maanluovutuksen ulkopuolelle. Juhani Leppälä taas vastusti lain muuttamista, koska se olisi hidastanut toimeenpanoa entisestään.

Marraskuussa 1940 ryhmä painosti hallitusta virallisesti. Niukkasen johtama karjalaisten lähetystö arvosteli erityisesti mahdollisuutta välttää maanluovutus vastikemaajärjestelyillä, joita epäiltiin ruotsinkielisten suurtilallisten hyödyttävän. Eduskuntaryhmä vaati, että maanluovutus toteutetaan samalla tavalla maanomistajan kielestä riippumatta eikä vastikemaata hyväksytä toisesta kunnasta.

Joulukuussa kärsivällisyys loppui ja karjalaiset kansanedustajat tekivät välikysymyksen pika-asutuksen viivästymisestä. Sen taakse tuli tukea useista puolueista. Viivästysten katsottiin vaarantavan sekä siirtoväen aseman että maan elintarvikehuollon. Myös puolueen keskushallitus tuki välikysymystä ja vaati pika-asutuksen kiirehtimistä sekä tasapuolista maanluovutusta ilman kieliperusteisia poikkeuksia.

Maanomistajan äidinkieli ei saanut olla ratkaiseva tekijä maanluovutuksissa. Erityisesti Niukkanen hyökkäsi voimakkaasti RKP:n puoluekokouksen kantaa vastaan katsoen RKP:n olevan ei ainoastaan karjalaisia vastaan vaan ovat samalla koko suomalaista Suomea vastaan ja koko valtakunnan yhteistä intressiä vastaan. Luottamusäänestystä ei käyty, mutta keskustelu jätti paljon ”ruudin käryä” ilmaan. Maalaisliitosta ei asennemuutos johtunut, mutta senkin sisäiseen ilmapiiriin se heijastui, ennen kuin jatkosodan alku herätti uudet toiveet.