Maalaisliitto talvisodan kynnyksellä

Syksyllä 1939 maalaisliitto oli Suomen vaikutusvaltaisin puolue. Se oli presidentti Kyösti Kallion puolue, ja A. K. Cajanderin hallituksessa sen vaikutusvalta oli vähintään yhtä suuri kuin SDP:n. Silti maalaisliitollakaan ei ollut täysin itsenäistä toimintalinjaa kriisin kärjistyessä, vaan se kulki kohti talvisotaa muun tasavallan mukana. Puolueen linjaa ohjasivat ennen muuta presidentti Kallion lisäksi puolustusministeri Juho Niukkanen, joka oli hallituksen vahvimpia vaikuttajia.

Niukkasen näkemys oli selvä: sota oli tulossa. Hän arvioi tilanteen vakavammin kuin esimerkiksi Eljas Erkko, Cajander tai Väinö Tanner, jotka uskoivat Neuvostoliiton vaatimusten olevan lähinnä painostusta. Siksi Niukkanen vaati nopeaa varustautumista ja piti periksi antamista vaarallisena. Joistakin saarista voitiin keskustella, mutta Manner-Suomen puolelle ei saanut päästää vihollista eikä Karjalan maata saanut luovuttaa.

Tämä käsitys oli laajasti jaettu Maalaisliitossa. Suurin osa puolueen poliitikoista, järjestöväestä, lehdistöstä ja äänestäjistä piti asiaa myös moraalisena oikeuskysymyksenä. Vaikka Neuvostoliiton ylivoima ymmärrettiin, uskottiin Suomen selviävän, koska maa puolusti oikeaa asiaa. Mahdolliset epäilijät, kuten Vihtori Vesterinen tai Juho Koivisto, eivät juuri julkisesti vastustaneet enemmistön linjaa.

Cajanderin hallituksessa Niukkanen edusti kovaa linjaa. Hänen kanssaan samaa mieltä olivat maalaisliittolaisista ministereistä Uuno Hannula, Urho Kekkonen sekä pitkälti P. V. Heikkinen. Joustavampi oli Juho Koivisto, jonka mielestä karjalaiset Niukkanen ja Kekkonen arvioivat tilannetta liiaksi Karjalan näkökulmasta. Presidentti Kallio jakoi puolueensa enemmistön kannan. Hän tiesi tilanteen vakavuuden ja ymmärsi viimeistään Tukholman kuningaskokous jälkeen, ettei Ruotsin apuun voitu luottaa. Hän toivoi sodan vältettävän, mutta ei uskonut siihen varmasti. Ajatus, että Suomi olisi joutunut sotaan vahingossa odottaessaan ”viimeistä ultimaatumia”, ei pidä paikkaansa. Kallio ja muu johto pitivät sodan mahdollisuutta todellisena.

Kallion taipumattomuus perustui hänen elämäntyöhönsä: kansalliseen sovintoon ja sisällissodan haavojen eheyttämiseen. Hänen ajatuksissaan asevarustelua tärkeämpää oli Suomen kansallinen yhtenäisyys, sisäinen eheys ja puolustustahto. Mikäli Neuvostoliitolle luovutettaisiin suomalaista maata vastoin kansan tahtoa, kansallinen yhteisrintama murtuisi. Jos näin tapahtuisi, maa olisi heikko myös mahdollisen uuden hyökkäyksen edessä. Lisäksi kukaan ei voinut tietää, jäisivätkö Neuvostoliiton vaatimukset siihen. Tästä syystä Kallio vastusti liian suuria myönnytyksiä — ei naiiviudesta vaan harkinnasta. Jälkikäteen arvioiden hänen perustelunsa eivät myöskään osoittautuneet perusteettomiksi.

Lokakuussa maalaisliiton keskushallitus keskeytti käytännössä puoluepoliittisen toiminnan ja kehotti järjestöväkeä keskittymään vain isänmaan puolustamiseen. Viesti oli selkeä: oli vain yksi puolue, isänmaa.

Niukkanen jatkoi varustelua tarmokkaasti, jopa vastoin Cajanderin ja Tannerin tahtoa, toisinaan heiltä salaa. Hän järjesti muun muassa lentokonehankintoja, mikä suututti Tannerin niin, että tämä vaati Niukkasta valtakunnanoikeuteen — samana päivänä, kun neuvostopommit jo putosivat Helsinkiin. Niukkasen omavaltaisuus auttoi siinä, ettei Suomen puolustus ollut aivan niin heikko kuin myöhemmin ”Malli Cajanderin” kautta kuvattiin.

Talvisota alkoi 30.11.1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi. Pommit putosivat Helsinkiin ja puna-armeija ylitti rajan Kannaksella. Suomalaiset asettuivat puolustukseen kukin paikalleen: rintamalle, kotirintamalle ja valtion johtoon. Presidentti Kallio toimi nopeasti. Hän halusi ylipäälliköksi Carl Gustaf Emil Mannerheimin, joka hyväksyi tehtävän yllättävän helposti. Jo sodan ensimmäisenä päivänä Kallio siirsi ylipäällikkyyden hänelle. Tanner epäili Mannerheimin korkeaa ikää ja pessimistisyyttä, mutta Kallio piti hänen auktoriteettiaan välttämättömänä.

Sodan puhkeamisen jälkeen hallituksen vaihtoa alettiin pitää välttämättömänä. Mannerheim kannatti sitä, samoin Tanner. Kallio ei ollut aluksi vakuuttunut, mutta hyväksyi ratkaisun. Pääministeriksi hän halusi Suomen Pankin pääjohtajan Risto Rydin. Ryti epäröi, mutta Kallio painosti häntä toteamalla kieltäytymisen olevan lähes rintamakarkuruutta.

Cajanderin hallituksen vaihtuminen Rydin hallitukseen tapahtui sekasorrossa. Ilmahälytykset keskeyttivät kokoukset, SDP vetäytyi hallituksesta ja eduskunta siirrettiin turvaan Kauhajoelle. Uuteen hallitukseen tuli mukaan myös Kansallinen Kokoomus. Sen mukana hallitukseen tulivat Paasikivi ja V. A. Kotilainen. Hallitusvaihdos oli maalaisliitolle tappio. Sen vaikutusvalta pieneni selvästi. Puolue menetti yhden ministeripaikan, kun Urho Kekkonen joutui väistymään. Hänen syrjäyttämistään vaati erityisesti SDP, osin poliittisen kilpailun vuoksi, osin syksyn pidätystoimien takia. Myös Kokoomus ja Ryti vastustivat hänen jatkoaan. Tanner siirtyi ulkoministeriksi Erkon tilalle, ja valtiovarainministeriksi tuli Mauno Pekkala.

Rydin hallitus ei ollut yhtenäinen. Osa halusi rauhan nopeasti lähes hinnalla millä hyvänsä. Toiset halusivat jatkaa sotaa, jotta rauhanehdot olisivat paremmat.

Ulkoasiainvaliokunnan muodostivat Ryti, Tanner, Paasikivi, Niukkanen, Hannula ja J. O. Söderhjelm. Tässäkin ryhmässä jakauma oli selvä. Rauhanhakijoita olivat Tanner, Paasikivi ja usein Ryti. He katsoivat tärkeimmäksi päästä uudelleen neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. Sodan jatkamista, ulkoisen avun hankkimista ja tiukkaa linjaa puolustivat erityisesti Niukkanen ja Hannula, joita Söderhjelm tuki. Presidentti Kallio pysyi varovaisena mutta oli lähempänä Niukkasen linjaa. Hänen ratkaiseva huolensa oli sama kuin ennen sotaa: liian kallis rauha voisi hajottaa kansallisen yhtenäisyyden ja jättää maan avuttomaksi seuraavan hyökkäyksen edessä. Tätä hän pohti koko sodan ajan, yhä tuskaisemmin, kun tilanne rintamalla vaikeutui.

Puolustusministeri Boforsissa tykkikaupoilla kesällä 1939. Niukkasen (keskellä) itsepäisyyttä ja omavaltaisuuttakin on paljolti kiittäminen siitä, ettei Suomi ollut aivan niin huonosti varustautunut kuin muutoin olisi ollut Neuvostoliiton hyökätessä. KMA Niukkasen kokoelma.