Sota muutti maalaisliiton

Maalaisliitto muuttui sotavuosina monin tavoin, ja kehitys oli puolueelle pääosin epäedullinen. Sen poliittinen asema heikkeni selvästi: vaikka puolueella oli eduskunnassa vahva kannatus, sen todellinen vaikutus päätöksenteossa jäi sodan aikana tätä pienemmäksi. Samalla puolueen järjestötoiminta hiljeni, eikä se pystynyt toimimaan normaalisti. Myös kannatus laski, mikä näkyi myöhemmin ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleissa.

Sota korosti myös puolueen sidettä maatalousväestöön. Elintarvikepula ja säännöstely kiristivät vastakkainasettelua maataloustuottajien ja kaupunkien kuluttajien välillä. Tämä vahvisti mielikuvaa siitä, että puolue ajoi erityisesti tuottajien etuja, mikä syvensi yhteiskunnallisia jakolinjoja.

Puolueen vaikutusvallan vähenemiseen vaikutti erityisesti se, että sotaoloissa valtaa siirtyy tavallista enemmän hallitukselle, viranomaisille ja muille toimeenpaneville tahoille. Poikkeusoloissa päätöksenteko keskittyy helposti pienelle joukolle, joskus myös epävirallisille vaikutuspiireille. Mitä vakavampi kriisi on, sitä enemmän yksittäisten johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet ja asema ratkaisevat, kenelle todellinen päätösvalta käytännössä kertyy.

Maalaisliitto oli itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä vahva tasavaltalainen ja eduskuntaan nojaava puolue. Sen merkitys perustui siihen, että se sijoittui poliittisesti keskelle: ilman sitä hallituksia oli vaikea muodostaa, ja enemmistöhallitus oli käytännössä mahdoton. Siksi puolueen vaikutusvalta oli jopa suurempi kuin sen vaalikannatus, joka pysyi vuosina 1919–1939 noin viidenneksen ja runsaan neljänneksen välillä. Kun sota syksyllä 1939 siirsi vallankäyttöä pois eduskunnasta, puolue menetti erityisen etunsa, koska sen keskusta-asema ei enää ratkaissut päätöksiä.

Puolueen vahva asema oli nostanut sen riveistä useita merkittäviä poliitikkoja. Santeri Alkio oli alkuvuosien keskeinen vaikuttaja. Hänen jälkeensä nousivat Kyösti Kallio, Juho Sunila ja Lauri Relander. Myöhemmin esiin nousivat esimerkiksi Juho Niukkanen, Antti Kukkonen, Viljami Kalliokoski ja nuorena lakimiehenä Urho Kekkonen.

Sotavuodet kuitenkin heikensivät maalaisliiton johtoa. Useita keskeisiä henkilöitä jäi syrjään, eikä puolueelta löytynyt enää yhtä vahvaa johtohahmoa. Presidentti Kallion vaikutus väheni sodan alettua, eikä hän käytännössä osallistunut päätöksentekoon enää vuosikymmenen vaihduttua.

Sodan aikana Suomen todellinen johto keskittyi muualle kuin maalaisliittoon. Keskeisimmän vallankäyttäjien sisäpiirin muodostivat Risto Ryti, Väinö Tanner, J. K. Paasikivi ja Carl Gustaf Emil Mannerheim. Mannerheimin asema oli erityisen vahva: hänen sanansa painoi enemmän kuin hallituksen, ja talvisodan jälkeen hänen asemansa ylipäällikkönä vahvistui entisestään. Vaikka järjestely oli perustuslain vastainen, siihen suhtauduttiin yleisesti luonnollisena, eikä siitä juuri keskusteltu. Myös Ryti hyväksyi käytännössä vallan jakautumisen siten, että Mannerheimilla oli viimeinen sana.

Talvisodan jälkeen maalaisliiton näkyvimmiksi johtajiksi nousivat Juho Koivisto, Antti Kukkonen ja Viljami Kalliokoski. Koivisto toimi pitkään ministerinä. Kukkosella oli suuri vaikutus etenkin ulkopolitiikassa, ja myöhemmin hänen asemansa peri Tyko Reinikka, joka nousi myös useasti pääministeriehdokkaaksi. Kalliokoski puolestaan oli hallituksessa koko loppusodan ajan.

Eduskuntaryhmässä merkittäviä olivat myös E. M. Tarkkanen, Juho Erl. Pilppula sekä Juho Niukkanen. Niukkanen ei saanut ministerin paikkaa, mutta säilytti vaikutusvaltansa puolueessa.

Sodan ajan maalaisliiton johtajat olivat suurelta osin puolueen oikeaa siipeä. Sota yhdisti heitä sekä keskenään että muun valtiojohdon kanssa. He ajoivat puolueensa talouspoliittisia tavoitteita, mutta ulkopolitiikassa heillä ei ollut erityisiä omia linjauksia ennen sodan loppuvaihetta, jolloin tappio alkoi näyttää väistämättömältä.

Kokonaisuutena sodan aikainen Suomi oli muiden kuin maalaisliittolaisten johdossa. Puolue jäi enemmän seuraajan rooliin. Tähän vaikutti se, ettei sillä ollut yhtä vahvaa ja määräävää johtajaa kuin Tanner oli sosiaalidemokraateille. Myös puolueen pääministeriehdokkaat osoittivat tämän: he olivat joko olleet pitkään sivussa aktiivipolitiikasta tai eivät edes kuuluneet eduskuntaryhmän ytimeen.

Vuonna 1941, kun eduskunta järjestäytyi ja puhemiehen valinnasta keskusteltiin, Kekkonen katsoi, että sosialidemokraattien ehdokasta oli tuettava. Hänen mukaansa muunlainen ratkaisu olisi ollut maalaisliitolle poliittinen tappio, jonka seuraukset olisivat voineet koitua puolueelle myöhemmin raskaiksi.