Dynamiikka maalaisliiton eduskuntaryhmässä sota-aikana

Sota-aikana maalaisliiton päätöksenteko keskittyi kahdelle tasolle. Valtion tasolla ratkaisut tehtiin hallituksessa ja sen epävirallisissa sisäpiireissä: talvisodan aikana suppeassa ulkoasiainvaliokunnan ytimessä, jatkosodassa sotakabinetissa ja loppuvaiheessa vielä pienemmässä ryhmässä. Näihin maalaisliittolaisia ei kuulunut. Puolueen sisällä taas todellinen päätösvalta oli eduskuntaryhmällä, koska järjestötoiminta oli sodan aikana vähäistä ja puolueen viralliset elimet kokoontuivat harvoin.

Eduskuntaryhmän asema oli siis keskeinen, mutta sen työ ei ollut ongelmatonta. Moni tiesi, että tärkeimmät ratkaisut tehtiin muualla, mikä heikensi motivaatiota. Kun puhemies Väinö Hakkila moitti poissaoloista ja ryhmän puheenjohtaja Juho Pilppula vetosi jäsenten velvollisuudentuntoon, Juho Niukkanen huomautti, että toiminta oli lähes tarpeetonta, koska hallitus hoiti asiat valtalain turvin. Poissaoloja oli runsaasti myös valiokunnissa. Esimerkiksi alkuvuonna 1942 järjestetyssä keskustelussa toiminnan tehostamisesta jo kokouksen lopussa 29 edustajaa oli poissa. Osa oli ajoittain myös sotapalveluksessa.

Silti eduskunnassa tehtiin työtä, ja maalaisliitto sai siellä myös tuloksia. Ryhmä korosti tätä omissa toimintakertomuksissaan. Se kykeni ajoittain painostamaan hallitusta niin, että jopa Risto Ryti, Väinö Tanner ja Carl Gustaf Emil Mannerheim joutuivat perääntymään. Samalla turhautuminen kuitenkin kasvoi, ja ilmapiiri kärjistyi ajoittain avoimeksi riitelyksi.

Keskeinen syy ristiriitoihin oli vallan keskittyminen myös ryhmän sisällä. Hallitus neuvotteli käytännössä vain ryhmän puheenjohtajan kanssa, jolloin kaikki kritiikki kohdistui häneen. Pilppula oli sovitteleva luonne, mutta puolusti asemaansa tarvittaessa. Erityisen usein hän ajautui törmäykseen Niukkasen kanssa, joka oli ryhmän varapuheenjohtaja ja voimakastahtoinen vaikuttaja.

Maaliskuussa 1941 syntyi vakava yhteenotto. Ryhmän valtuuskunta valitsi Urho Kekkosen ja Uuno Hannulan neuvottelemaan sosialidemokraattien kanssa hallituskysymyksestä, eikä Pilppulaa ja toista varapuheenjohtajaa Vihtori Vesteristä. Pilppula koki tämän luottamuksen puutteena ja toi asian ryhmän käsiteltäväksi. Niukkanen arvosteli häntä huonoksi neuvottelijaksi ja kehui Hannulaa. Kaapro Huittinen sanoi suoraan, etteivät karjalaiset luottaneet Pilppulaan. Äänestyksessä Pilppula ja Vesterinen kuitenkin palautettiin tehtävään äänin 30–11.

Pilppula selitti myöhemmin, että konfliktin taustalla oli Risto Rydin henkilökohtainen vastenmielisyys Niukkasta kohtaan. Ryti oli halunnut neuvotella vain Pilppulan ja Vesterisen kanssa.

Puheenjohtajavaalit pysyivät kireinä usean vuoden ajan. Seuraavassa järjestäytymisessä Pilppula valittiin uudelleen niukasti 27 äänellä Hannulan saadessa 25. Niukkanen ja Vesterinen säilyttivät varapuheenjohtajuutensa yksimielisesti. Vuonna 1941 Pilppula voitti selvemmin, 30 äänellä Niukkasen 12:ta vastaan. Vuonna 1942 hän voitti Niukkasen 34–15. Vuonna 1944 tilanne kiristyi taas, kun Pilppula sai 27 ääntä ja Hannula 25. Kun Antti Kukkonen palasi hallituksesta ryhmään, hänet valittiin lähes yksimielisesti puheenjohtajaksi.

Niukkasen ja Pilppulan huonot välit näkyivät myöhemminkin. Niukkanen riiteli etenkin Karjalan kysymyksistä, eikä säästänyt muitakaan. Tilda Löthman-Koponen arvosteli hänen malttinsa puutetta, ja Lennart Heljas katsoi hänen luonteensa sopimattomaksi neuvottelijalle. Silti hänen asemansa säilyi.

Karjalaiset muodostivat ryhmässä oman eturyhmänsä ja tarkkailivat edustustaan tarkasti. Vuonna 1942 he vaativat turhaan kahta paikkaa valtuuskuntaan. Seuraavana vuonna sekä Niukkanen että Juhani Leppälä valittiin. Tämän jälkeen valitettiin, että Vaasan lääni oli jälleen yliedustettuna, kun mukaan mahtuivat Viljami Kalliokoski ja E.M. Tarkkanen.

Myös riviedustajien tyytymättömyys kasvoi. Kainuulainen Kusti Arhama valitti, ettei eri mieltä uskallettu enää olla. Karjalainen Matti Pärssinen sanoi, etteivät takapenkin miehet saaneet ääntään kuuluviin. V.H. Kivioja moitti johtoa siitä, ettei kokouksista ilmoitettu ajoissa. Vakavimmat ristiriidat syntyivät sodan loppuvaiheessa, kun rauhanoppositio alkoi nousta myös maalaisliiton ryhmässä.

Eduskunnan lähes jatkuvat istuntokaudet rasittivat erityisesti maaseudun edustajia. Monilla kotitiloilla oli akuutti työvoimapula, ja viljelijä-kansanedustajat kokivat olevansa kahden velvollisuuden välissä. Hakkilaa pidettiin ankarana ja etäisenä. Yksittäisiä lomia voitiin myöntää työvoimalautakunnan suosituksesta, mutta yleisiä vapaita ei annettu.

Huhtikuussa 1944 ryhmä vaati toukolomaa välttämättömänä. Juho Takala ehdotti, että edustajanpalkkio muutettaisiin päivärahasta vuosipalkaksi, jotta ei tarvitsisi aina istua istunnoissa. Hannula kannatti ehdotusta, mutta Hakkila suhtautui siihen ivallisesti. Lopulta yritettiin saada pidempi loma kesäkuun alkuun, mutta Neuvostoliiton suurhyökkäys 1944 esti sen.

Kurinalaisuus rakoili myös henkilökohtaisessa käyttäytymisessä. Jo Kauhajoelle siirtymisen aikana ryhmä huomautti kahta jäsentään poissaoloista ja sopimattomasta käytöksestä. Jatkosodan pitkittyessä osa edustajista vietti aikaa korttipelissä ja alkoholin parissa. Helmikuussa 1943 Hakkila ilmoitti kolmesta maalaisliiton jäsenestä, jotka olivat olleet päihtyneinä myös istunnossa. Ryhmä myönsi huomautuksen oikeaksi ja totesi heidän olleen humalassa myös ryhmäkokouksissa. Pilppula ja Heljas saivat tehtäväkseen antaa varoituksen, mutta varoitukset eivät auttaneet. Kesällä 1943 J.E. Lampinen valitti saman jatkuvan. Yksi erotettiin määräajaksi ryhmästä. Kukkonen olisi erottanut hänet pysyvästi, samoin Hakkila. Seuraaviin vaaleihin kumpaakaan juopottelusta tunnetuksi tullutta ei asetettu ehdolle.

Puolueen toinen virallinen vallankäyttäjä oli keskushallitus, mutta sodan aikana sen merkitys jäi lähinnä järjestöasioihin. Tapahtumat etenivät nopeasti, eikä esimerkiksi elokuun 1944 hallitusvaihdoksen aikana keskushallitusta ehditty kutsua koolle. Lisäksi sen kokoonpano oli lähes sama kuin eduskuntaryhmällä: puheenjohtajina toimivat ministerit P.V. Heikkinen ja myöhemmin Viljami Kalliokoski, varapuheenjohtajana Niukkanen. Jäsenistö koostui pääosin kansanedustajista, kuten Kekkosesta, Vesterisestä ja muista johtohahmoista.

Ryhmässä syntyneet jännitteet siirtyivät joskus keskushallitukseen. Vuonna 1941 keskushallitus pyysi ryhmältä selvitystä Pilppulan ja Vesterisen neuvotteluista pääministeri Jukka Rangellin kanssa. Vakavampi kriisi syntyi vuonna 1943, kun eduskuntaryhmä syytti puoluetoimistoa tehtävien laiminlyönnistä. Sekä puoluesihteeri että järjestösihteeri erosivat. Esillä oli ajatus tiivistää yhteistyötä niin, että puoluesihteeri toimisi myös ryhmän pääsihteerinä, mutta tätä ei toteutettu. Sotavuosina maalaisliiton valta keskittyi siis selvästi ministereihin ja ennen kaikkea eduskuntaryhmään. Keskushallitus jäi taka-alalle. Vasta sodan jälkeen keskushallitus ja erityisesti puoluesihteeri alkoivat jälleen käyttää itsenäisempää valtaa.