Moskovan rauhansopimus päättyi Suomen kannalta raskaisiin ratkaisuihin maaliskuussa 1940. Käytännössä kyse ei ollut varsinaisista rauhanneuvotteluista, sillä Neuvostoliitto ei suostunut muuttamaan ehtojaan. Varsinainen kamppailu käytiin Helsingissä, missä hallitus, presidentti ja puolueet joutuivat ratkaisemaan, hyväksytäänkö ankarat rauhanehdot vai jatketaanko sotaa.

Hallitus jakautui. Enemmistö, jota johti Väinö Tanner, piti rauhaa välttämättömänä. Vähemmistö, erityisesti Juho Niukkanen ja Uuno Hannula, uskoi vielä länsivalloilta saatavaan apuun. Samalla presidentti Kyösti Kallio joutui voimakkaan painostuksen kohteeksi molemmilta puolilta. Häntä lähestyivät eri vaikuttajat, myös nuori Urho Kekkonen, joka keskusteli hänen kanssaan 9. maaliskuuta. Monet korkeimmat päättäjät horjuivat viime hetkiin asti.

Maalaisliitto ei ottanut heti virallista kantaa. Eduskuntaryhmä sai tietoja vaiheittain, mutta vasta 9. maaliskuuta asia nousi vakavaan sisäiseen keskusteluun. Niukkanen kuvasi tilanteen toivottomaksi, sillä sekä sodan jatkaminen että rauha merkitsivät raskaita menetyksiä. Ryhmän sisällä näkemykset erosivat. Osa, kuten Juhani Leppälä, halusi jatkaa sotaa ja pyytää apua länsivalloilta — taistella vaikka Turkuun ja Tornionjoelle asti. Myös Viljami Kalliokoski vastusti rauhaa, koska piti ehtoja liian ankarina. Toiset, kuten Antti Kukkonen ja Vihtori Vesterinen, kallistuivat hyväksymään rauhan.

Kun hallitus teki ratkaisunsa 9. maaliskuuta, presidentti Kallio merkitsi päiväkirjaansa antaneensa valtakirjan rauhan allekirjoittamiseen. Hallituksessa vain Niukkanen ja Hannula vastustivat. Niukkanen selosti asian omalle ryhmälleen ja kertoi, että ehdot olivat niin ankarat, ettei hän voinut niitä hyväksyä. Erityisesti tieto siitä, että Kirvu jäisi rajan taakse, vaikutti häneen.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä äänesti. Rauhan hyväksyminen voitti äänin 20–15. Vastustajia johtivat Kekkonen, Niukkanen ja Hannula. Karjalan menetys vaikutti voimakkaasti: monet karjalaiset kansanedustajat eivät voineet hyväksyä kotiseutujensa luovuttamista. Kekkonen korosti, että juuri maalaisliitolla oli erityinen velvollisuus vastustaa ehtoja, koska puolue oli vahvin Karjalassa.

Samaan aikaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli jo hyväksynyt ehdot äänin 13–4. Lopullinen ratkaisu tehtiin 12. maaliskuuta aamulla. Presidentti Kallio epäröi viimeiseen asti ja kysyi vielä Juho Koivistolta, pitäisikö hänen jättää allekirjoittamatta. Koivisto vastasi, että nyt oli jo kolmastoista hetki allekirjoittaa. Tämän jälkeen Kallio allekirjoitti. Tuolloin hän lausui kuuluisat sanansa: “Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.” Lausahdus kuvasi syvää tuskaa. Talvisodan paine oli liikaa jo valmiiksi heikkokuntoiselle presidentille.

Valtioneuvoston pöytäkirjaan kirjattiin Niukkasen ja Hannulan eriävä mielipide. Myös ulkoministeriön osastopäällikkö Aaro Pakaslahti ilmoitti vastustavansa ehtoja. Hän kuului yhdessä Kekkosen ja professori Arvi Korhonen kanssa ryhmään, joka yritti saada vastarinnan jatkumaan muistioiden avulla. Rauhaa alettiin kutsua ivallisesti “Paasikiven rauhaksi”, koska Juho Kusti Paasikivi johti Moskovan valtuuskuntaa. Erityisesti Kekkonen oli syvästi katkera. Se oli raskas koko Suomelle, mutta Maalaisliitolle erityisen raskas, koska puolueen omista riveistä nousi viimeinen näkyvä vastustus.

Eduskuntaryhmässä vedottiin yksimielisyyteen, mutta osa ei voinut taipua. Useat karjalaiset kansanedustajat ilmoittivat, etteivät pysty äänestämään rauhan puolesta. Lopulta ryhmä hyväksyi jyrkän lausunnon, jossa todettiin Neuvostoliiton syyllistyneen hyökkäykseen ja Suomen taistelleen koko Pohjolan sekä ihmiskunnan puolesta. Samana päivänä presidentti Kallio puhui radiossa. Hän sanoi, että Pietari Suuren tavoitteet olivat heränneet henkiin Neuvostoliitossa, eli jälleen haluttiin irrottaa suuri osa Viipurin lääniä Suomesta. Samalla hän korosti, että vaikka maa menetti alueita, Suomen valtio, kansallistunne ja kunnia säilyivät.

Eduskunta hyväksyi rauhansopimuksen 15. maaliskuuta äänin 145–3. Tyhjää äänesti yhdeksän. Poissa oli 45 edustajaa, useimmat karjalaisia, jotka olivat jo lähteneet evakuoimaan kotiseutuaan. Sodan päättyminen synnytti syvän katkeruuden. Moni koki, ettei kansa ollut saanut todellista kuvaa sodan tilanteesta, koska sensuuri oli rajoittanut tietoa. Pettymys kohdistui sekä rauhan ehtoihin että siihen, että päätökset oli tehty pitkälti ilman eduskunnan laajaa osallistumista. Silti sodan merkitystä ei haluttu nähdä turhana. Artturi Leinonen kirjoitti sanomalehti Ilkassa, että Suomen kansan osoittama voima takasi sille “ikuisen elämän”. Vaikka sota oli hävitty, kansakunta oli säilyttänyt kunniansa.

Talvisodan jälkeen alkoi syyttely. Moni kansanedustaja koki, että hallitus oli pitänyt heidät pimennossa. Esimerkiksi salaiset Jartsevin neuvotteluista kerrottiin virallisesti vasta sodan jälkeen. Niukkanen nousi näkyvimmäksi kriitikoksi. Hän syytti erityisesti Tanneria ja Risto Rytiä siitä, ettei länsivalloilta pyydetty apua ajoissa. Hänen mukaansa Suomi olisi voinut jatkaa taistelua, ja jo tieto lännen avun saapumisesta olisi ehkä pakottanut Neuvostoliiton lieventämään ehtoja. Koko tapahtumasarja tiivistyy siihen, että Suomessa ei ratkaistu vain rauhaa vaan kansakunnan selviytyminen. Osa uskoi, että taistelua olisi pitänyt jatkaa viimeiseen asti. Toiset katsoivat, että maa oli pelastettava, vaikka se merkitsi raskasta alueluovutusta. Kyösti Kallion sanat jäivät kuvaamaan koko kansan tunnetta: rauha oli välttämätön, mutta se tuntui nöyryytykseltä.

Talvisota vaati raskaan veronsa myös maalaisliiton järjestöväeltä. Muutamat piirit kokosivat kaatuneiden kuvia, joita julkaistiin Kyntäjässä (Kyntäjä 2/1941).

Talvisodan rauha: “Kuivukoon käteni”