Anniina Sippola: Koti on ihmiselle koti – näkyi ikkunasta sitten puistoa tai metsää

”Kaupungistuminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jossa kaupungeissa asuvan väestön osuus kokonaisväestöstä kasvaa. Kaupungistumiseksi kutsutaan myös uusien kaupunkien syntyä ja kehittymistä. Kaupungeiksi kutsuttuja yhteisöjä on ollut olemassa jo vuosituhansien ajan. Nykyinen kaupungistuminen nähdään osana yhteiskunnan modernisaatiota.” Näin määrittelee Wikipedia kaupungistumisen.

Väestökehityksen tilastot ja ennusteet kertovat meille, että suomalaisista yhä suurempi osa asuu kaupungeissa ja väestö maaseudulla vähenee. Kehitys koskee koko maailmaa, mutta Suomessa ja Euroopassa keskitytään hieman pienempiin kaupunkeihin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kiinassa.
Kyseessä on maailmanlaajuinen ilmiö, joka on jatkunut pitkään ja tulee todennäköisesti jatkumaan edelleen. Miten ilmiöön tulisi reagoida? Kaupungistumisen estäminen ei varmaankaan ole mahdollista, mutta poliittisilla päätöksillä voidaan hallita sitä ja kehittää yhteiskuntia niin, ettei väestökehitys ole ongelma, vaan mahdollisuus.

Kaupunkeihin muutto on sidoksissa muun muassa työmarkkinoiden muutokseen. Maatalous ei ole enää pitkään aikaan työllistänyt samalla tavalla kuin viime vuosisadan alussa ja työvoiman tarve on pienentynyt myös teollisuudessa. Asiantuntijatyö – työ joka keskittyy tiedon tuottamiseen ja soveltamiseen – tarvitsee ympärilleen muita toimijoita. Innovaatiot syntyvät, kun samaan paikaan kerääntyy erilaista osaamista ja tutkimusta.

Koska kaupunkeihin muutetaan usein juuri työn perässä, on muuttajista suurin osa alle 35-vuotiaita. Kaupungeille tämä tarkoittaa työikäisten tuomaa elinvoimaa ja korkeampaa syntyvyyttä. Kääntöpuoli näkyy maaseudulla; nuoret muuttavat pois ja jäljelle jäävät vanhemmat, mikä on omiaan kurjistamaan huoltosuhdetta. Maaseudulla siis menot kasvavat, verot nousevat ja palvelut siirtyvät kauemmas.

Kaupunkeihin siirtymisen taustalta löytyy usein paremman elämän ja erityisesti työmahdollisuuksien etsiminen. Miten pitkälle tässä kehityksessä tarvitsee mennä? Voisiko kehittyvät liikennejärjestelmät mahdollistaa taajaman ulkopuolella asumisen ja kaupungissa työskentelyn yhdistämisen? Tälläkin hetkellä pendelöinti esimerkiksi Tampereelta Helsinkiin on melko suosittua. Jos matka Urjalasta Helsinkiin olisi yhtä nopea ja helppo, ei Urjalasta olisi pakko muuttaa työn perässä kaupunkiin.

Muuttoliike kaupunkeihin aiheuttaa painetta asuntorakentamiseen. Tarvitaan yhä korkeampia rakennuksia ja pienempiä asuntoja, jotta kaikki mahtuvat mahdollisimman pienelle alueelle. Isoissa kaupungeissa asuntojen hinnat nousevat, kun kysyntä on korkea, mutta tarjonta takkuaa. Sen sijaan, että käyttäisimme rahamme asuntoihin kaupungeissa, voi ainakin osalle mahdollisista muuttajista sopia myös kilometreinä hieman pidempi työmatka, kunhan se ei vie liikaa aikaa. On siis paljon merkitystä sillä, miten kaavoitamme asuntoja ja miten rakennamme liikenneverkkoa.

Elämä kaupungissa eroaa sosiaalisesti paljon maaseutuasumisesta. Kun aiemmin tuki löytyi luontevasti sukulaisista ja naapureista, kaupungissa yhteisö voikin muodostua harrastuksen, työyhteisön tai muun yhteisen mielenkiinnon ympärille. Kun perinteiset yhteisöt harvenevat, tarvitsemme keinoja ja rakenteita, jotka tukevat uusien syntymistä. Maalaiskylissä elinvoiman tukemiseksi muodostetut kyläyhdistykset voisivat toimia myös kaupungeissa. Rakenteet, joissa tuetaan korttelin tai asuinalueen yhtenäisyyttä ja yhteistyötä, voisivat olla uusi tapa luoda yhteisöjä.

Meidän tulee varmistaa, että jatkossakin ihmisen on hyvä elää siellä, missä hän haluaa kotiaan rakentaa. Rakennetaan kaupungeista ihmisten näköisiä paikkoja, ei jonkin pakollisen ilmiön muodostamia keskittymiä. Kutsutaan aluetta sitten metropoliksi, kaupungiksi, kunnaksi, kyläksi tai erämaaksi, koti on ihmiselle koti. Kodin ja sen asukkaiden parhaaksi meidän tulee jatkossakin tehdä työtä. Ei rakenneta kaupunkeja, koska tilastot kertovat, että se on tulevaisuutta. Rakennetaan kaupunkeja, koska niissä tulevaisuudessakin on ihmisten koteja.