Puoluesihteeri Pirkkalainen: Ruotsi osoitti blokkipolitiikan toimimattomuuden

Se, mikä toimii Ruotsissa, ei toimi Suomessa. Eikä se näytä toimivan oikein Ruotsissakaan. Se on päällimmäinen ajatukseni Ruotsin eilisistä vaaleista.

Ruotsin politiikan perustan muodostaa blokkipolitiikka. Toisia viehättää ajatus siitä, että jo äänestäessä tietää, kenen kanssa oma puolue muodostaisi hallituksen. Käytännössä blokit ovat kuitenkin nyt länsinaapurissa aiheuttamassa tilanteen, jossa vaalien voittaja ja suurin puolue ei välttämättä muodosta hallitusta eikä voittavan blokin suurimmasta puolueesta tule pääministeriä. Suoraviivaiseksi tarkoitettu poliittinen järjestelmä muuttuu mutkaiseksi.

Suomen siirtymää kohti blokkipolitiikkaa aina ajoittain arvioidaan. Suomalaiset äänestäjät ilmeisesti ovatkin varsin jakautuneita vihervasemmistolaisten ja ei-vasemmistolaisten ryhmiin – joku voi haluta kutsua näitä blokeiksi. Suomalaisen järjestelmän merkittävä ero on kuitenkin kyky muodostaa koalitiohallituksia ja tehdä yhteistyötä yli erilaisten puoluerajojen. Pidän tätä monestakin syystä merkittävästi parempana tilanteena kuin Ruotsissa.

Ensinnäkin Ruotsin politiikan blokkijako on perinteisesti perustunut puolueiden eroille talouspolitiikassa. Sieltä lienee peruja myöskin nimet oikeisto- ja vasemmistoblokista. Tämän hetkisistä blokeista tiedetään, että oikeistoblokissa mukana oleva ruotsidemokraatit on puolueena talouspolitiikaltaan lähempänä sosialidemokraatteja kuin maltillista kokoomusta. Toisaalta Keskustapuolue, joka näissä vaaleissa ilmoitti tukevansa sosialidemokraattien vetämää blokkia, ei samaistu talouslinjoissaan blokkitovereihinsa.

Jo edellisissä Ruotsin vaaleissa syksyllä 2018 oli teemoja, jotka yhdistivät puolueita yli blokkirajojen. Keskeisimpänä niistä oli varmasti maahanmuuttopolitiikka, joskin demareiden ja kokoomuslaisten lähentyminen saattoi olla myös käytännönläheistä pelkoa ruotsidemokraattien jo silloin nousujohteisista kannatuslukemista. Blokit eivät ole myöskään kestäneet poliittista murrosta, joka on yleiseurooppalainen ilmiö. Suomalainen järjestelmä joustaa puoluekentän muutoksissa ja kunnioittaa demokratiaa siitä näkökulmasta paremmin.

Ruotsin vaaleja oli mielenkiintoista seurata myös henkilövetoisen puoluesuosion näkökulmasta. Mahdollisesti väistyvä pääministeri Magdalena Andersson on hyvin suosittu poliitikko, joka onnistui varmasti henkilökohtaisella nosteellaan tukemaan myös puolueensa menestystä. Toisaalta keskustapuolueen puheenjohtaja Annie Lööfin merkittävä suosio ei näkynyt puolueen kannatuksessa. Ehkä siis suositut henkilöt toimivat muutoinkin nosteessa olevien puolueiden keulakuvina.

Ruotsissa ääniä lasketaan ilmeisesti keskiviikkoon asti. Ulkomailla äänestäneitä on enemmän kuin blokkien välinen ero tämän hetken tietojen mukaan on. Näyttää silti siltä, että valta on vaihtumassa.

Edessä lienee kuitenkin pitkät ja vaikeat hallitusneuvottelut. Sitä ne olivat myös neljä vuotta sitten, mutta nyt näyttää vielä hankalammalta kuin silloin. Mikäli Ruotsi saa kokoomuslaisen pääministerin, jää nähtäväksi, minkä hinnan puolue maksaa ruotsidemokraattien tuesta. Jos Ruotsin jo kaksissa vaaleissa on joku selvä piirre, niin se on ruotsidemokraattien voitto ja kiistaton nousu merkittäväksi puolueeksi. Tämä näkyy hallituspolitiikassa, mutta tehnee uusia jakolinjoja ruotsalaisten puolueiden kesken.

Ruotsin vaaliteemojen on usein ennakoitu rantautuvan Suomeen. Totisesti toivon, ettei Suomessa nähdä lähiöissä ampumistapauksia, minkä vuoksi jengirikollisuus olisi ensi kevään vaalien merkittävin teema. Turvallisuus ihmisten arjessa sen sijaan voi olla.

Lopuksi vielä toiston vuoksi: Blokkipolitiikka ei voi olla Suomen tie. Ruotsissa nähdään tulevien viikkojen ja kuukausien aikana raastavia keskusteluja, jossa kärjekkäiden vaalitaistojen repimiä railoja yritetään paikata yhteisen hyvän löytämiseksi.

Toivon, että Suomessa politiikkaa voitaisiin vaalivuodesta huolimatta tehdä yhteistyöhakuisesti, koska siihen maan hallitseminen lopulta kuitenkin perustuu. Ehkä Ruotsin tilanteesta voidaan oppia myös se, että on tärkeää, että keskellä on riittävän vahvoja puolueita, jotka perinteisesti ovat toimineet yhteistyön siltana toisiaan pakenevien ideologisten akselien välillä.

Yhteistyöhön ja yhdistämään pitää pystyä aina. Erityisesti vaikeina aikoina.