Hallitusohjelma on viimein valmis. Hyvä niin. Maa tarvitsee hallituksen.
Hallitusohjelman osalta pelotteluun ei ole syytä. Huoleen, vakavaankin, sen sijaan on.
Kyse ei ole siitä, etteikö päämäärä – talouden kuntoon laittaminen – ole oikea. Se on tismalleen oikea. Pitkältä ajalta juontuvat velka- ja alijäämäongelmat pitää ratkaista.
Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö työllisyyden parantamisen pidä olla pääosa ratkaisua. Pitää olla. Meidän pitää saada lisää suomalaisia töihin, helpotettua työllistämistä ja työllistymistä ja tehtyä työnteosta ihmiselle aina kannattavinta. Hallitusohjelmassa on tähän oikeansuuntaisia toimia.
Kyse on siitä, onko hallitusohjelmassa sellaista talouden kasvun kaavaa, jolla ihmisille saadaan töitä ja koko maahan investointeja, velkaa ja alijäämää pienennetään ja Suomi pärjää.
Valitettavasti hallitusohjelmasta piirtyy pikemminkin keskittämisen kaava.
Olen huolissani, että tämä johtaa ihmisten arjen palvelujen karkaamiseen kauemmaksi. Se tarkoittaisi pidempiä välimatkoja ja jonoja sekä hoidon, hoivan ja muun arjen turvan heikkenemistä. Inhimillinen ja taloudellinen hintalappu olisi kova.
Nyt olisi pitänyt antaa uusille hyvinvointialueille työrauha ja voimavarat viedä sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta eteenpäin niin, että lähipalveluja pystytään vahvistamaan.
En usko, että lähipalveluja tai yhteiskuntaa muutoinkaan keskittämällä ratkaistaan Suomen ongelmia. Kasvu tulee koko maan mitalta. Siksi jokaisen suomalaisen hyvinvoinnista ja jokaisen alueen elinvoimasta pitää huolehtia.
Keskittäminen ei ole ”välttämättömyys”, saati pakko. Se on poliittinen valinta. Joutuu kysymään, miten on mahdollista, että etenkin Perussuomalaiset ovat hyväksyneet tässä Kokoomuksen linjan.