Annika Saarikko: Lähikoulu ja työrauha peruskoulun pelastus

Annika Saarikko:

Lähikoulu ja työrauha peruskoulun pelastus

Pisa-tulokset pysäyttävät. Emme enää voi väittää, että suomalainen peruskoulu olisi maailman paras. Se ei ole totta. Kruununjalokivi on himmentynyt.

Asioita voidaan kuitenkin muuttaa.

Tulemme kuulemaan paljon analyysejä matematiikan osaamisen tason laskusta ja pohtimaan koronan vaikutuksia oppimistuloksiin. Opetusministeri näyttää verhoutuvan globaalin ilmiön taakse – ei se ole mikään selitys, ettei muillakaan mene hyvin.

Itse haluan keskittyä siihen, mitä tulokset kertovat oppilaiden työrauhasta ja koulujen sekä oppilaiden välisistä eroista. Kun on päivänselvää, että peruskoulun ihanne yhdenvertaisesta oppimisen oikeudesta aidosti toteutuu asuinpaikasta riippumatta, tulokset ovat kautta linjan parempia. Ja jokaisen oppilaan kohdalla on selvää, että kun oppimiseen on rauha, oppimisen taso kohenee.

Ellemme pian ratko pienenevien ikäluokkien maassa peruskoulun tasa-arvoon liittyvää vajetta tai takaa oppilaille työrauhaa, pelkään että seuraava askel huonoon suuntaan ja romahdus opettajaksi hakeutuvien määrässä. Pieniä oireita tästä on jo näkyvissä. Suomen hyvien tulosten paras takaaja on pätevä ja työstään innostunut opettaja.

Kansainvälisissä vertailuissa koulujen väliset erot ovat olleet Suomessa yleensä pieniä. Tuoreimman tutkimuksen perusteella koulujen välinen vaihtelu on kasvanut edellisiin kierroksiin verrattuna. Pisa-tulosten mukaan Suomessa myös oppilaiden kokema työrauha on heikompi kuin OECD-maissa.

Mitä tästä siis pitäisi päätellä?

On avoimesti ja ääneen kysyttävä, miten vahingollinen ratkaisu on ollut sulloa oppilaita yhä suurempiin ja kasvottomampiin laitoksiin. Oppilaat ja opettajat voivat jatkuvasti huonommin. Kiusaamistapaukset yleistyvät. Koulujen turvallinen ja tervehenkinen yhteisöllisyys katoaa.

En pidä viisaana, että päiväkotirakentamisesta lähtien meillä vallitsee suuruuden ihannointi ja keskittämisen usko. Sen varjolla syntyy laitos-Suomi, jossa työrauha on vaarassa ja yksittäinen oppilas jää helpommin huomaamatta.

Koulutukseen pätee sama sääntö kuin palveluihin yleensä: lähempi parempi. Uskon vahvasti siihen, että inhimillisen kokoinen oppimisympäristö paras paikka oppia. Tämä koskee koko maata, erityisesti suurimpia kaupunkeja.

Alhaisen syntyvyyden Suomessa meidän pitää nyt päättää, haluammeko peruskoulun säilyvän lähipalveluna. Minä haluan. Tämä koskee sekä harvaanasuttua maaseutua että kaupunkien kasvavia lähiöitä.

Ikäluokkien pieneneminen on niin dramaattinen kysymys, että pidän tätä peruskoulun tulevaisuuden kannalta tärkeimpänä linjattavana asiana. Miten toteutumamme hyvän koulupolun monikulttuuristuvassa Suomessa ja samalla maana, jossa nyt jo on kuntia, jossa ei synny luokallista lapsia?

Toinen keskeinen lääke oppimistulosten nostamiseen takaisin huipulle on paluu perusasioihin. Se tarkoittaa häiriötekijöiden poistamista, jotta oppilaat ja opettajat voivat keskittyä olennaiseen – oppimiseen ja opettamiseen.

Yksi tapa tähän on tehdä kouluista älypuhelinvapaita vyöhykkeitä. Suomeksi: kerätään oppilailta puhelimet tunneilta pois. Muistan elävästi, kuinka kokenut opettaja arvioi keskustelussamme sosiaalisen median vaikutuksen nuoriin ”vajaa kymmenen vuotta jatkuneessa ihmiskokeeksi, jonka vaikutuksia emme vielä tunne ja ymmärrä.”

Kännykät ja digitaalinen oppimisympäristö ovat maltilla hyödynnettyinä voimavaroja opetukselle. Nykyisin näin ei kuitenkaan ole. Tämän me voimme muuttaa.

Annika Saarikko