Annika Saarikko: Kukaan ei synny yksinäiseksi

Kaupan joululahjojen ja suklaarasioiden vyöryssä havahduin siihen, että joulukuun alkuun on enää viikko aikaa. Usein puhutaan joulun kaupallistumisesta ja joulustressistä, jotka ovat toki aitoja ilmiöitä. Minulle joulun olemus kuitenkin on nykyisin kirkas: Joulu on onnellista läheisyyden ja yhdessäolon aikaa. Joulussa on syvä kristillinen sanoma – sitäkään ei saisi hukuttaa.

Ollakseni rehellinen – tietysti omakin mieli laukkaa jo kummilasten joululahjatoiveissa, joulupöydän herkkujen valmistuksen aikatauluissa, hajonneissa jouluvaloissa ja muussa hössötyksessä. Silti päällimmäinen on odotuksen ja onnen tunne. Joulu on vuoden kohokohta. 2-vuotiaan kanssa aloitamme ensi viikolla joulukalenterin luukkujen availun.

Uskon, että valtaosa suomalaisista näkee joulun samalla tavalla. Monille joulu on tärkeä mahdollisuus edes kerran vuodessa nähdä kaukanakin asuvia läheisiä. Kaikille ei joulu kuitenkaan ole onnellista aikaa. Pitkät pyhät pelottavat. Suomessa on suuri joukko yksinäisiä, joille joulunodotus tuottaa huolta ja surua. On ihmisiä – monia ihmisiä, joilla ei ole ketään, jonka kanssa joulua viettää.

Ihminen syntyy tähän maahan rakastettuna vauvana, odotettuna ja toivottuna. Ainakin suuri enemmistö meistä. Sen jälkeen liian moni kuitenkin tulee yksinäiseksi, osa jo lapsena, osa nuorena, osa vasta vanhemmiten.

Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen on yksinäinen vähintään silloin tällöin. Koko ajan tai suurimman osan ajasta yksinäisiä on 200 000 suomalaista. Kotikaupunkiani Turkua isompi joukko suomalaisia kokee jatkuvaa yksinäisyyttä. Se on pysäyttävän suuri luku.Samalla haluan tähdentää käsitteellistä eroa – yksin asumisen ja yksinäisyys eivät ole automaattisia synonyymeja.

Meidän poliitikkojen mahdollisuudet ratkaista yksinäisyyden ongelmaa ovat kuitenkin rajalliset. Lakiin ei voi kirjata yksinäisyyden poistamista. Se ei silti tarkoita, etteikö meidän pitäisi yrittää lujemmin. Yksinäisyys on henkilökohtaista, mutta yksinäisyys on myös äärimmäisen poliittista. Se on merkki epäonnistumisista ja eriarvoistumisesta, jonka suuntaa voi muuttaa. Erityisen haavoittuvia ryhmiä on arvioitava yksinäisyys-teeman läpi poikkeuksellisen tarkasti.

Oleellista on myös kyetä tunnistamaan yksinäisyyteen kytkeytyvät kimurantit syy-seuraus -ketjut. Professori ja yksinäisyyttä ansiokkaasti esiin nostanut Juho Saari on kuvannut yksinäisyyttä juurisyyksi, joka selittää ylipainoa, päihdeongelmia ja masennusta. Että niiden taustalla olevaa yksinäisyyttä pitäisi pikemminkin hoitaa seuraus-sairauksien sijaan. Yksinäisyyteen kytkeytyvät myös toimeentulon ja työllisyyden kysymykset. Vähävaraisuuteen kytkeytyvä häpeän kokemus tai työttömäksi joutuminen työntävät osaltaan syrjään.

Ystäviä ei budjettirahoista voi palkata, mutta voimme yhteiskuntaa rakentaessamme kantaa vahvemmin mukanamme yhteisöllisyyden ja ihmisyyden arvoja. Politiikalla voidaan esimerkiksi vaikuttaa siihen, joutuuko ihminen jättämään läheisensä työpaikan tai opintojen takia, voiko iäkäs pariskunta asua yhdessä hoidon tarpeen kasvaessa, tai uskaltaako pariskunta perustaa perheen epävarmasta taloustilanteestaan huolimatta.

Yhteiskunnan palvelujen lisäksi on tärkeää antaa eväitä, kuten tiloja ja rahoitusta, kansalaisjärjestöjen tekemälle vapaaehtoistyölle. Kolmannen sektorin vapaaehtoisten ja ammattilaisten rooli vertaisena olemisessa, syrjään jääneen auttamisessa ja elämässä kiinni pitämisessä on korvaamaton. RAY:n hallituksen satoja ja taas satoja avustuspäätöksiä käsitellessä havahdun kyynelsilmin hyvinvointiyhteiskuntamme moninaisuudesta – ja ainutlaatuisesta rahoituksen järjestelmästämme sen tueksi. Omaa tärkeää tehtäväänsä täyttää myös kirkon tekemä diakoniatyö.

Tärkeintä yksinäisyyden vastaista työtä kuitenkin on se, mitä jokainen meistä tekee arjessamme. Vierailua yksin asuvan sukulaisen luona tai puhelua liian vähälle huomiolle jääneelle ystävälle ei voi mikään hyvinvointivaltio korvata. Puututaanko koulukiusaamiseen, tai tuleeko luokan kiusatun lapsen syntymäpäiville vieraita? Tähän voimme me kaikki vaikuttaa yhteisöissämme. Ihmisyyden ja yhteisöllisyyden toteutuminen Suomessa on ennen kaikkea arkisten valintojemme varassa.

Välittäminen ja ajan antaminen toisillemme on paras tapa ehkäistä yksinäisyyttä, oli sitten pyhä tai arki.

Usein puhutaan, että meidän on rakennettava kilpailukykyisempi tai innovatiivisempi Suomi. Nämä tavoitteet ovat tärkeitä, mutta ihmisten hyvinvointi vaatii enemmän. Liian harvoin kysymme: Miten rakentaisimme yhteisöllisemmän Suomen? Sellaisen, jossa ei olisi meitä ja heitä – olisi vain meitä. Siihen keskusteluun on jokaisella meistä annettavaa.