Keskustan varapuheenjohtaja Riikka Pakarinen: EU:n puolustuspolitiikka ei enää voi olla pelkkiä juhlapuheita

Komission puheenjohtaja Ursula Von der Leyen nosti unionin tilaa käsittävässä puheessaan vahvasti esille EU:n tarpeen tiiviimmälle ulko-ja turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle. Hän painotti, että turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin kysymyksiin ei vastata yhteistyötä vähentämällä vaan juuri sitä lisäämällä. Toisaalta hän korosti myös EU:n tarvetta kyetä tekemään puolustuspolitiikkaa enemmän itsenäisesti. EU:n ulko-ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä ja tavoitteita on nostettu voimakkaasti esille myös monissa muissa viimeaikaisissa yhteyksissä.

– Olen samaa mieltä von der Leyenin kanssa siitä, että nykyajan ilmiöiden, kuten suurvaltakamppailun ja alueellisten kiistojen selvittämiseen tarvitaan vankkaa eurooppalaista yhteistyötä. Eurooppa on aikanaan rakennettu maailmansotien raunioille takaamaan rauhaa. Siinä olemme onnistuneet.

– Pelkkä ulko- ja turvallisuuspoliittinen puhe ei kuitenkaan enää riitä. Nyt tarvitaan konkreettisia toimia. EU:lla on tässä näytönpaikka, keskustan varapuheenjohtaja ja EU:n puolustuspolitiikasta väitöskirjaa tekevä Riikka Pakarinen toteaa.

Afganistanin kriisi ja EU:n nopean toiminnan joukkojen kyvyttömyys toimia osoitti, miten suuri kuilu on eurooppalaisten julistusten ja juhlapuheiden sekä todellisen konkretian välillä.

– EU:n uskottavuus ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana ei enää kestä, jos emme löydä jäsenvaltioiden yksituumaisuutta sille, mitä todellisuudessa olemme valmiit tekemään yhdessä. EU:n nopean toiminnan joukoille olisi esimerkiksi kyettävä luomaan selkeä strategia.

Samanaikaisesti kun yhteiset toimet ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ovat junnanneet paikallaan, ovat niin Ranska, Saksa kuin Britanniakin perustaneet itse johtamiaan puolustushankkeita, joihin on eri kokoonpanoilla liittynyt monia EU:n jäsenvaltioita. Nämä kaikki ovat EU-kehikon ulkopuolella, vaikka voisivat olla osa yhteistä eurooppalaista politiikkaa ja Lissabonin sopimuksen alla.

– Se osoittaa, että puolustuspolitiikan tavoitteenasettelussa EU-tason retoriikka ei välttämättä vastaa kansallisvaltioiden intressejä ja toimia, Pakarinen huomauttaa.

Myös Suomi on mukana näissä kolmessa hankkeessa. Siksi on arvioitava syvällisesti ja kriittisesti, millä perustein Suomi on lähtenyt puolustushankkeisiin mukaan ja mitä strategista päämäärää hankkeilla on tavoiteltu.

– Onko pohdittu hankkeiden todellista merkitystä suorituskykymme, pitkän aikavälin strategisten tavoitteidemme tai ylipäätään puolustuspoliittisen linjamme kehittämistarpeiden kannalta, kysyy Pakarinen.

Ulospäin näyttää siltä, ettei päätöksenteossa ole strategisuutta, vaan ennemmin satunnaiset tekijät ohjaavat päätöksentekoa. Voisikin sanoa, että etenkin poliittiset suhteet ovat painaneet enemmän kuin strateginen ajattelu.

Olisi kuitenkin hyvä rehellisesti tunnustaa, että perussopimuskirjauksista huolimatta eurooppalaisen puolustusyhteistyön kehittäminen EU:ssa on jäänyt näennäiseksi. Saksan, Britannian ja Ranskan johdolla luodut hankkeet kertovat paljon nykytilanteesta.

– Suomi on viime vuosina ilmaissut tahtonsa kehittää yhteistä eurooppalaista puolustusta. Jos se on meidän strateginen tavoitteemme, silloin voimme näyttää suuntaa ja nostaa aktiivisesti keskusteluun myös ne ongelmat, jotka tuovat ristivetoa yhteisen eurooppalaisen tavoitteen ylle, Pakarinen ehdottaa.

Myöskään puolustuspolitiikan keskustelukulttuurimme ei ole tarpeeksi avointa. Puolustuskysymyksiä lähestytään varovaisesti yleistä mielipidettä tarkkaillen. Lisäksi EU-politiikan tuntemus on monelta osin pinnallista, mielikuviin ja tunteeseen perustuvaa.

Pakarisen mukaan tarvitsemme puolustuspoliittisessa päätöksenteossa strategisemman otteen ja rohkeutta käydä vaikeitakin asioita läpi avoimesti. EU:n turvallisuuspoliittisen heikkouden ytimenä saattaa olla juuri päätöksenteon hitaus.

– EU:n on kyettävä olemaan vahvempi toimija myös turvallisuuspolitiikassa ja olennaisinta on poliittinen tahto, jota ei tällä hetkellä löydy tarpeeksi, Pakarinen päättää.