Saarikko: Peili käteen, Häkämies!

On hienoa, että perhepolitiikka on vihdoin puheenaihe myös suomalaisessa miehisessä talouskeskustelussa.

Samalla sitä kuitenkin toivoisi, että perheisiin liittyvät poliittiset avaukset eivät aina olisi heikennyksiä, vaatimuksia, vastakkainasettelua tai suoraviivaista kilpailukykypuhetta. Olisi mahtavaa, jos perhepolitiikan arvo ymmärrettäisiin laajemmin.

Vanha viisaus siitä, että jos kotona on asiat hyvin, on töissä asiat hyvin, on totta yhä tänäänkin.

Siksi tekisi mieleni sanoa, että peili käteen, arvostamani Jyri Häkämies.

Tärkein syy, miksi perhevapaita ei ole jo uudistettu Suomessa, on työnantajien vastustus lisätä järjestelmän kustannuksia – eli parantaa perheiden asemaa. Tähän asti EK on myös ollut varsin nihkeä tasa-arvon käytännön edistämisessä. Siis sellaisessa tasa-arvotyössä, joka ei ole tarkoittanut heikennyksiä valinnanvapauteen tai etuuksiin.

Hallituskiintiöt, vanhempainvapaalta töihin palaavan irtisanomissuoja tai Sipilän hallituksen aikaansaama vanhemmuuden kustannuksia tasaava kertakorvaus ei ole EK:lta saanut kiitosta tai kannatusta. Ja missä on asennemuokkaustyö siihen, että isät käyttäisivät edes nykyisen perhevapaamallin kiintiönsä lapsen hoidossa?

Haluan muistuttaa, että työelämän tasa-arvoa edistetään parhaiten työpaikoilla – ei vain lakimuutoksilla tai järjestelmärukkauksella, joita kumpiakin toki myös tarvitaan erityisesti isien roolin vahvistamiseksi perhevapaissa.

Kannatan Häkämiehen tavoin perhevapaaremonttia ja varhaiskasvatusmaksujen alentamista, mutta ensisijaisesti pienituloisilta, kuten Sipilän hallitus onkin jo Keskustan vaatimuksesta tehnyt.

Olen vakuuttunut, että yhteiskunnan sekä työelämän perheystävällisellä ilmapiirillä, joustavan hoitorahan käytön kannustuksella eli aidolla osittaisella töihinpaluun mahdollisuudella, työmäärän kohtuullisuudella pikkulapsivaiheessa ja naisten palkkatasa-arvolla on sittenkin kaikkein suurin merkitys naisten työllisyysasteelle.

Siksi kysyn: Mitä työnantajasiipi aikoo tehdä näiden asioiden hyväksi? Toivottavasti mahdollisimman paljon, yhteistyössä palkansaajien ja julkisen vallan kanssa.

Häkämies viittaa naisten työllisyysasteessa Ruotsin ja Suomen eroon. Olemme tosiaan Ruotsia jäljessä – niin naisten kuin miesten osalta. Miksi? Koska työllisiä on kaikkiaan meillä vaikeiden taantumavuosien jälkeen vähemmän. Samalla harva muistaa kaivaa esiin tilaston, joka todistaa suomalaisten äitien olevan kokonaisuudessaan Euroopan kärkimaita, lukuunottamatta lapsen 0-2 ikävuoden aikaa. Erot muihin Pohjoismaihin naisten työllisyysasteessa eivät selity vain pikkulasten äitien poissaololla, vaan myös iäkkäämpien naisten työmarkkina-aseman heikkoudella Suomessa.

Ja mitä tulee vielä niihin pitkiin perhevapaisiin; 90 prosenttia suomalaisista perheistä käyttää kotihoidontukea jossain vaiheessa lapsiperhearkea – suurin osa perheistä muutaman kuukauden siirtymävaiheen tukena. Keskustelun kärki tulisi olla osittaisen työhönpaluun parantamisessa. Se kun on merkittävin ero järjestelmissä Ruotsin ja Suomen välillä tässä teemassa. Meillä työelämän kulttuuri on liiaksi on tai off.

Huomattavaa myös on, että pitkään kotona lasta hoitavien äitien isoin ongelma ei ole haluttomuus palata työhön vaan se, ettei ei ole mitään työtä, johon palata. THL:n tutkimuksen mukaan yli puolet yli 2-vuotiasta lasta kotona hoitavista on vailla työpaikkaa. Tarvitaan siis vahvaa tienraivausta ja tukea, jotta polku työelämään aukeaisi paremmin kun töihinpaluun aika koittaa. Tähän toivoisin Sipilän hallituksen keskittyvän; työllisyystoimiin näiden äitien osalta syyllistämispuheen sijaan.

Toinen merkittävä ryhmä näiden yli 2-vuotiasta kotona hoitavien äitien joukossa ovat muuten he, jotka kotihoidossa olevalle lapselle odottavat sisarusta. Syynä on siis uusi raskaus ja lähestyvä perheenlisäys. Sekään ei muuten ole hullumpi juttu tässä ennätyksellisen alhaisen syntyvyyden maassa.

Ja mitä tulee työllisyysasteemme todellisiin ongelmiin, kotiäititilaston sijaan minut pysäyttää kerta toisensa jälkeen tilasto ennenaikaisista eläköitymisestä mielenterveyssyistä – näitä ihmisiä on 110 000, pysyvästi poissa työelämästä. Tässä on häpeätahramme eurooppalaisessa vertailussa Emme ole osanneet auttaa mielenterveysongelmissa ajoissa, emme ole osanneet sopeuttaa työelämään paluuta heille oikea-aikaiseksi ja sopivaksi emmekä ole osanneet hyödyntää osatyökykyisyyttä. Tämä maksaa Suomelle paljon.

Ongelmanamme ehkä tässä on, että olemme yrittäneet auttaa aktivoivalla työvoimapolitiikalla ihmisiä, jotka tarvitsisivat ennemminkin sosiaalipolitiikkaa, tai mielellään molempia. Tässä on työllisyysasteemme todellinen vaje, josta ratkaisuja ei olekaan ihan niin helppoa heitellä kuin kotiäideistä.

Keskustan kansanedustaja Annika Saarikon blogi 22.2.2017. www.annikasaarikko.fi